Eläkkeelle siirtyminen: Elämänvaihe, jota kannattaa tukea!Torstai 26.11.2020 klo 11.38 - Rosenberg Sari & Vainikainen Karoliina Yhteistyössä Ikätalon kanssa syntyi verkkopohjaisen valmennuksen sisältö: Eläkkeelle valmistautuvan aamukampa. Tavoitteena on, että käyttäjä ymmärtäisi eläkkeelle siirtymisen olevan elämänvaihe, joka tuo mukanaan mahdollisuuksia oman näköiseen elämään. Verkossa oleva valmennus tavoittaa eläkkeelle siirtyviä paremmin kuin tiettyyn paikkaan sidottu valmennus. Kynnys valmennuksen katsomiseen madaltuu, kun sen voi tehdä yksin ja silloin kuin se itselle parhaiten sopii. Eläkkeelle siirtyminen on elämänvaihe, joka koskettaa suurta joukkoa ihmisiä vuodesta toiseen. Se on iso muutos ihmisen elämässä ja herättää monenlaisia tunteita. Toiset kokevat pääsevänsä eläkkeelle, kun taas toisille se voi olla joutumista. Eläkkeelle pääsyä voidaan odottaa, tai se saattaa herättää pelkoa. Eläkkeellä olovuosia on odotettavissa, lähdes neljännes ihmisen elämästä. Lähivuosina Suomessa on eläkkeellä olevia ihmisiä enemmän kuin koskaan (Stenholm, Leskinen & Viikari 2019: 1068). Eläkkeelle siirtyminen on ajanjakso, joka olisi otollinen hetki vaikuttaa ikääntyvän ihmisen hyvinvointiin ja terveyteen. Kaikki ihmiset eivät osaa varautua eläkkeelle siirtymiseen riittävästi, jonka vuoksi eläkeaika voi yllättää ja tehdä sopeutumisesta haastavaa. Fingerroosin-säätiön webinaarissa (4.11.2020) Maisila & Raussi kertoivat löytävästä vanhustyöstä, joka auttaa ja tukee ikääntyneitä suurissa elämänmuutoksissa. Yhtenä suurena elämänmuutoksena he mainitsivat juurikin eläkkeelle siirtymisen. Suomessa on vähitellen havahduttu siihen, että eläköityessä voi tarvita tukea eläkkeelle siirtymiseen, sopeutumiseen ja uudenlaisen elämän rakentamisessa. Tarjolla on paikoittain eläkevalmennuksia, jotka tähtäävät hyvinvoinnin lisäämiseen, mutta läsnäoloa vaativat valmennukset tavoittavat vain osan eläkkeelle siirtyvistä.
Aamukampa eläkkeelle vai uudenlaiseen elämään? Halusimme luoda valmennuksen, jonka avulla olisi mahdollista tavoittaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita tai joilla ei ole mahdollisuutta lähteä kotoaan valmennukseen. Yhteistyössä Ikätalon kanssa syntyi verkkovalmennuksen sisältöehdotus: Eläkkeelle valmistautuvan aamukampa. Tilastokeskuksen (2019) tekemän tutkimuksen mukaan Suomalaiset ikääntyneet ovat nykyisin aktiivisia inter-netin käyttäjiä, jonka vuoksi uskomme valmennuksen saavuttavan kohderyhmän tietoisuuden. (Tilastokeskus 2019.) Valmennus on suunnattu eläkkeelle siirtyville tai jo hiljattain eläköityneille henkilöille. Valmennuksen sisällön aiheet on rakentunut suureksi osaksi yhteiskehittelyssä, joka järjestettiin jo eläkkeellä oleville. Viitekehyksenä on toiminut Peter Laslettin kolmas ikä sekä aktiivinen ikääntyminen, joihin molempiin liittyy aktiivisuutta mahdollistavia tekijöitä sekä ikääntyneiden mahdollisuudet ja resurssit. Sekä kolmannessa iässä sekä aktiivisessa ikääntymisessä tuodaan esiin ajatusta siitä, ettei ikääntyessä tarvitse luopua osallistuvasta ja aktiivisesta elämäntyylistä, vaikka siirtyykin eläkkeelle. (Riihiaho 2007: 30.)
Olet niin vanha, että uskallat kokeilla!
Verkko ympäristönä antaa mahdollisuuden tavoittaa ihmisiä ajasta ja paikasta riippumatta. Verkkovalmennuksen avulla pystytään tavoittamaan niitä ihmisiä, joita ei välttämättä muuten tavoitettaisi, kuten syrjäseudulla asuvat. Valmennuksessa on mahdollista edetä omaan tahtiin ja valmennuksen pariin voi palata silloin kuin se itselle parhaiten sopii. Valmennus perustuu voimavaralähtöisyyteen. Ikääntyneiden voimavaroja voidaan määritellä muun muassa arjen, sosiaalisten verkostojen sekä elämänkulun näkökulmista. Voimavaroilla viitataan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, ympäristötekijöihin sekä erilaisiin verkostoihin, jotka auttavat selviytymään arjen haasteista ja auttavat elämään hyvää elämää. Jokaisella ihmisellä on voimavaroja, joita on mahdollista vahvistaa ja tukea. (Fried, Heimonen & Jokinen 2013: 16, 19.) Eläkeläisyys, uudenlaisen elämän alku
Eläkkeelle siirtymisen voi nähdä joko uhkana tai mahdollisuutena. Siihen millaisena se kenellekin näyttäytyy, riippuu siitä millaisia tunteita se kenessäkin herättää ja millaisena eläkepäivät kuvitellaan. Eläköitymisen myötä päivistä katoaa tiukat aikataulut, työn kuormittavuus ja jää enemmän aikaa itsestä huolehtimiseen sekä vapaa-aikaan. Toisille eläköityminen voi olla todella odotettu asia, mutta toisille taas tunne, että elämästä häviää tutut rutiinit. Huoleksi saattaa muodostua taloudellinen pärjääminen, sosiaalisten suhteiden niukkuus tai tekemisen puute. Valmennuksessa keskeisenä lähtökohtana on se, että siitä voi saada itselleen pohdittavaa, kuinka eläkevuodet voi olla mahdollisuuksia täynnä. Lisääntynyt aika tuo mahdollisuuden tehdä sellaisia asioita, mitä työssä käydessä ei ollut mahdollisuus tehdä.
Tuumatalkoot: Voimavaroja löytämässä!
Yhteiskehittely järjestettiin Hyvinkään uuden sairaalan neuvottelutiloissa. Yhteiskehittelyyn osallistui kahdeksan eläkkeellä olevaa henkilöä. Tarkoituksena oli selvittää millaiset voimavarat ovat auttaneet osallistujia eläkkeelle siirtymisen kynnyksellä. Yhteiskehittely oli onnistunut ja saimme hyödyllistä tietoa valmennusta ajatellen. Yhteiskehittelyssä voimavaroiksi nousivat uteliaisuus, oma aika, hiljaisuus ja rauhoittuminen, metsä, liikunta, lapset ja lapsenlapset, vapaaehtoistyö sekä kulttuuri ja harrastukset. Yhteiskehittelystä nousseiden voimavarojen avulla muodostui valmennuksen sisältö sekä runko.
Rohkeasti eläkkeelle
Valmennus pitää sisällään neljä osiota ja osioiden sisällöt on jaoteltu teemojen mukaisesti. Eläkkeelle siirtyminen ja sopeutuminen käsittelee muun muassa eläkkeelle siirtymisen tuomia muutoksia ja oman asenteen vaikutusta arkeen. Vaikka valmennus perustuu voimavaralähtöiseen ja positiiviseen näkökulmaan, ei tarkoituksena kuitenkaan ole olla yltiöpositiivinen ja valmennuksessa onkin tuotu esiin, että myös vastoinkäymiset kuuluvat jokaisen meidän elämään, eikä niitä ole tarkoitus sivuttaa, vaan ne tulisi hyväksyä osana omaa elämää. Oma hyvinvointi käsittelee nimensä mukaisesti hyvin-vointiin liittyviä osa-alueita, kuten liikuntaa, terveyttä, sosiaalisia suhteita sekä omaa aikaa. Tarkoituksena on, että käyttäjä ymmärtäisi miten omilla valinnoilla pystyy vaikuttamaan omaan terveyteen sekä hyvinvointiin. Omilla päivittäin tehtävillä valinnoilla on suuri merkitys omaan hyvinvointiin. Päätä kokeilla antaa vinkkejä siitä miten lisääntynyttä vapaa-aikaa voisi mahdollisesti hyödyntää. Osio käsittelee elinikäistä oppimista, harrastus- ja kulttuuritoimintaa sekä yhdistys- ja vapaaehtoistoimintaa. Tarkoituksena on kannustaa ihmisiä kokeilemaan uusia asioita ja ehkäpä sitä kautta löytämään uusia tapoja viettää aikaa. Ennakoinnin aiheet eivät nousseet valmennukseen yhteiskehittelyssä, mutta koimme tärkeäksi tuoda tämän osion teemat valmennukseen. Osiossa käsitellään asumista ja yhteisöllisyyttä, taloutta sekä oikeudellista ennakointia. Asuminen ja yhteisöllisyys tai ennakointi eivät välttämättä ole ajankohtaisia eläkkeelle siirtymisen kynnyksellä, mutta niistä on hyvä olla tietoinen tulevaisuuden varalta. Taloudellisesti eläkkeelle siirtyminen on suuri muutos, joka varmasti mietityttää, varsinkin jos on ollut hyvin pienituloinen.
Elä täysillä, omien voimien mukaan!
Eläkevalmennus voi antaa kipinän itsensä huolehtimisen tärkeydestä ja elämään itselle merkityksellistä elämää. Valmennuksen avulla on mahdollista löytää omia voimavaroja ja hyvinvointia lisääviä tekijöitä. On yksilöllistä mitä kukakin kokee voimavaroikseen ja olisikin tärkeää, että ihminen löytäisi myös ne voimavarat, jotka ovat olleet syrjässä tai joista ei välttämättä ole ollut edes tietoinen. On selvää, että kotiin sulkeutuneen, vähän liikkuvan ihmisen kunto heikentyy nopeammin kuin itsestään huolta pitävän, osallistavaa ja aktiivista elämäntyyliä elävän ikääntyneen. Tämän vuoksi on tärkeää kannus-taa ihmisiä aktiiviseen elämään omien voimien mukaan eläkkeelle siirtymisen kynnyksellä. Tarkoituksena olisi, että eläkevalmennuksella voisi tukea varhaisvanhuutta, jonka myötä olisi mahdollista vaikuttaa myös myöhäisvanhuuden laatuun ja saada mahdollisesti lisää terveitä, elinvoimaisia vuosia. Toiveena olisi, että tulevaisuudessa eläkevalmennukset yleistyisivät ja eläköityminen nähtäisiin eläkkeelle siirtyvien ja muun väestön silmissä positiivisena siirtymänä eikä jäämisenä tai joutumisena.
Lähteet: Fried, Suvi, Heimonen, Sirkka-Liisa & Jokinen, Pirjo (toim.) 2013. Ikääntyminen ja mielen hyvinvointi. Kat-saus kirjallisuuteen. Ikäinstituutti ja kirjoittajat. Saata-vana osoitteessa: Maisila, Päivi & Raussi, Heidi 2020. Fingerroossin sää-tiön löytävän vanhustyön webinaari. Kuunneltu 4.11.2020. Riihiaho, Sinikka 2007. Kolmasikäläisten sosiaalinen aktiivisuus pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi –hankkeen osaraportti 1. Lapin yliopisto. Saatavana osoitteessa: Stenholm, Sari, Leskinen, Tuija & Viikari, Laura 2019. Eläköityvien terveyden edistämiseen kannattaa pa-nostaa. Lääketieteellinen Aikakausikirja Duodecim 135 (11). 1068– 74. Saatavana myös sähköisesti osoit-teessa: Tilastokeskus 2019. Liitetaulukko 11. Internetin käyttö ja käytön useus 2019, %-osuus väestöstä. Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö – tutkimus 2019. Päivitetty 7.11.2019. Saatavana osoitteessa: Opinnäytetyö: Rosenberg Sari & Karoliina Vainikainen Eläkkeelle valmistautuvan aamukampa – Verkkovalmennuksen sisältösuunnitelma Metropolia Ammattikorkeakoulu Vanhustyön tutkinto-ohjelma, Geronomi AMK Opinnäytetyö luettavissa kokonaisuudessaan osoit-teessa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2020111222723 |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: eläkevalmennus, verkkovalmennus, eläkkeelle siirtyminen |
Koti vai asunto? Ikääntyneiden kokemuksia palvelutaloon muutostaMaanantai 1.6.2020 - Tanja Rönkä geronomiopiskelija, Metropolia AMK Sanaa koti on usein vaikea selittää täydellisesti auki. Kodin merkitys vaihtelee ihmisestä toiseen. Koti ei ole vain fyysinen paikka, vaikka toki monelle silläkin on väliä. Koti on kudelma sosiaalisia suhteita, esineitä ja paikkoja joihin muistot ovat kiinnittyneet, sekä ihmisen omaa historiaa ja tulevaisuuden odotuksia. (Vilkko 11-13 2010.) Mitä tapahtuu kodin tunteelle, kun ihminen muuttaa palvelutaloon ja voitaisiinko kotiutumista helpottaa jollakin keinoin? Geronomi opintojen opinnäytetyönämme tein parini kanssa tutkielman kodin merkityksestä ikääntyneille palvelutalossa asuville ihmisille. Opinnäytetyö toteutettiin erään kaupungin suurehkossa palvelutalossa. Vaikka otanta olikin pieni, haastatteluista syntyi runsaasti materiaalia, jonka avulla pääsimme syventymään aiheen pariin. Saadusta materiaalista ikään kuin sivutuotteena syntyi ajatus, kuinka itse muutosta voitaisiin helpottaa. Julkinen keskustelu ”Oletteko pannu merkille, että kun lehdet kirjoittaa jotain vanhainkodista ne tekee sen aina silloin kun semmonen on palanu poroks” Näin totesi Neil Hardwickin fiktiivinen hahmo Lempi Reinikainen 1983 luvulta. (Hämeenperästä kuuluu 2018) Vaikka nykyään palvelutaloista tiedetään jo laajemmin, ei mielikuva, ainakaan haastattelujemme perusteella, ollut vieläkään kovin positiivinen. Eräs haastateltava toi jopa esille yhteisön toiveen palvelutalo nimityksen vaihtamisesta senioritaloksi. Niin voimakas negatiivinen kaiku joidenkin asukkaiden mielestä palvelutalossa sanana oli. Kuitenkin nimitys palvelutalo kuvaa kyseistä paikkaa parhaiten, sillä henkilökunta on paikalla päivisin ja yöllä napinpainalluksen päässä. Senioritaloilla tarkoitetaan omistus- ja vuokra-asumista, joka on suunniteltu ikääntyneiden tarpeita ajatellen, mutta joissa ei kumminkaan löydy palveluita talon sisältä. (Mikä ero on senioritalolla, palvelutalolla ja hoivakodilla nd.) Epäkohtien esille nostaminen on tärkeä osa median tehtävää, mutta mielestäni myös toisenlainen uutisointi/tiedottaminen tulisi lisääntyä aiheen ympärillä. Lisäämällä neutraalia tai positiivista keskustelua ikääntyneelle tarjolla olevista vaihtoehdoista, saataisiin poistettua turhia pelkoja. Myös asukkaiden oma ääni tulisi kuulua paremmin, varsinkin kysymyksessä, miten päätös muutosta palvelutaloon syntyi ja mitä neuvoja olisi antaa muuttoa harkitsevalle. Tällä tavalla monelle voisi tulla aikaisemmin mieleen suunnitella omaa elämäänsä, eikä esimerkiksi palvelutalossa asumista tarvitsisi ”hävetä”. Henkilökunnan mahdollisuudet Palvelutaloon muuttava ihminen ei muuta henkilökunnan työpaikalle. Hän muuttaa uuteen kotiinsa ja tämä tulisi olla lähtökohtana niin tilojen suunnittelussa, henkilökunnan palkkaamisessa, kuin kouluttamisessakin. Kaiken tämän pohjana toimii talossa vallitseva asenneilmapiiri, sekä työkulttuuri. Suuresti ilmapiiriin ja mahdollisuuksiin työpaikalla kuin työpaikalla vaikuttaa esimies. Ei riitä, että palvelutalon seinältä löytyvät hienot arvot, ne tulee myös toteutua käytännössä. Esimerkillään ja tekemillään ratkaisuilla esimies näyttää mitä työpaikan arvot käytännössä tarkoittavat. Ilmapiirin lisäksi vaikuttavat resurssit myös suuresti työn tekemiseen ja sitä kautta asukkaiden koettuun elämän laatuun. (Räsänen 2018 126-127.) Esihenkilöllä on suuri vastuu taata työntekijöille olot, jotka eivät vain mahdollista vaan myös kannustavat henkilökuntaa toimimaan asiakaslähtöisesti. Vastuu on suuri kuitenkin myös jokaisella työntekijällä itsellään. Miten hän haluaa toteuttaa työtään? Onko hän työpaikalla vai toisen ihmisen kotona tekemässä työtä? Varsinkin uuden asukkaan kohdalla on kyettävä tunnistamaan tarpeet ja löytämään juuri hänelle sopivat palvelut. Palvelut, jotka tukevat asukkaan elämänlaatua ja mahdollistavat hänen omanäköisensä elämän (Räsänen 2010 19-20). Asukkaalle annetaan käyttöön palvelutalon henkilökunnan ammattitaito, jotta kotiutuminen ja elämän pitkäjänteinen suunnittelu onnistuvat asukkaan omilla ehdoilla ja hänen hyvinvointiaan tukien. Uuteen kotiin tutustuessa toinen voi kaivata apua arkisissa asioissa- miten pyykkitupa toimii? Miten lääkäriasiat hoituvat? Kun taas esimerkiksi juuri leskeksi jäänyt voi tarvita apua surunsa käsittelyssä. Näihin ja moniin muihin tarpeisiin tulisi henkilökunnan kyetä tarttumaan ja olemaan tukena, sen verran, kun asukas tukea tarvitsee. Uutta kotia voi tuskin kutsua kodiksi, jos siellä joutuu elämään koko ajan muiden aikataulujen ja sääntöjen mukaan. Muut asukkaat Muuttaessa ei ole kyse vain uudesta paikasta. Silloin tullaan samalla myös osaksi uutta muista asukkaista ja osittain myös henkilökunnasta koostuvasta, yhteisöä. Sosiaalinen verkosto voi toimia joko toimintakykyä edistävänä tai haittaavana tekijänä (Tiikkainen 2016: 287). Osalle haastatelluista palvelutaloon muutto oli saanut sysäyksen halusta päästäosaksi yhteisöä. Muutama oli tutustunut kyseiseen palvelutaloon siellä asuvien tuttaviensa kautta tai huomatessaan kuinka iloisia asukkaita palvelutalossa eli. Hyvin toimivan palvelutalon asukkaat ja omaiset ovat siis parasta mainosta palveluista ulkopuolisille. Kun löytää itselleen luontevan paikan yhteisössä alkaa uusi ympäristö tuntua enemmän kodilta. Toisaalta uusi yhteisöaiheutti toisille haastatelluille myös unettomia öitä. Pelkona oli joutua yhteisön ulkopuolelle tai juoruilun kohteeksi. Jotta myös sosiaalisesti varautuneemmat ihmiset pääsisivät osaksi yhteisöä ja siitä saatavia hyötyjä, voitaisiin kokeilla eräänlaista kummitoimintaa. Palvelutalossa jo asuva kummi voisi olla henkilökunnan kanssa varmistamassa uuden asukkaan taloon ja yhteisöön tutustuminen. Kummius tulisi olla aikaan sidonnaista ja henkilökunnan tukemaa toimintaa. Näin toiminta ei muodostuisi kenellekään rasitteeksi, mutta tukisi niin uutta naapuria, kuin henkilökuntaakin. Oma valmistautuminen Itselleni ehkä suurimmaksi yllätykseksi nousi haastatteluissa, kuinka pitkästä prosessista palvelutaloon muuttamisessa on oikeastaan kyse. Varsinkin tapauksessa, jossa päätös tulee muuttajalta itseltään. Haastattelujen perusteella onnistunut muutto vaatii useamman vuoden valmistautumisen. Ulkopuoliset voivat helpottaa valmisteluissa, mutta lopullinen päätös tulisi olla ihmisen omissa käsissä. Päätöksen jälkeen ihanne tilanteessa etsitään itselle mieluisin ratkaisu ja aloitetaan oman elämän inventointi. Monet haastatteluissa palvelutaloa kodikseen kutsuvat olivat päässeet vaikuttamaan siihen, minne muuttivat. Tuttu maisema ja kulkemisen helppous lisäävät niin viihtyvyyttä kuin itsenäisyyttäkin. Kun valmistautumisaika oli pitkä, ihminen pystyi inventoimaan omaa elämäänsä ja luomaan palvelutaloon kotinsa uudestaan. Matkaa kuvattiin niin henkisen kuin aineellisenkin valmistautumisen kautta. Nykyään painotuksena on kotona asumisen turvaaminen mahdollisimman pitkälle. Vaikka tavoite onkin kunnioitettava, tulisi silti miettiä asiaa laajemmin. Kyse tulisi olla enemmän toimintakyvyn ylläpitämisestä, kuin kotona asumisen ihannoinnista. Mikä toimii yhdelle ei välttämättä toimi toiselle, siksi meitä geronomeja koulutetaankin menemään yksilö, eikä palvelu edellä. |
Muutto palveluasumisen piiriin on vaativa tilanne ikäihmiselleKeskiviikko 27.5.2020 klo 16.26 - Elina Tähtinen-Aalto geronomi Metropolia AMK Muutto kotoa palvelutalon asukkaaksi on iso ponnistus monelle iäkkäälle, ja erityisesti juuri silloin tuen tarve korostuu. Palveluasumista tarjoavan organisaation tulisi panostaa erityisesti tähän vaiheeseen. Vanhustyöntekijöillä on merkittävä rooli iäkkään muuttajan tukena. Heidän on myös tärkeä muistaa ja turvata muuttajan itsemääräämis- oikeus ja yksityisyys. Muutokset kuuluvat ikääntymiseen Oma koti pitää sisällään koko elämisen kirjon ja kodista muodostuu usein oman identiteetin jatke. Vanhenemiseen liittyvät muutokset ja usein myös sairaudet alkavat horjuttaa ikääntyvän ihmisen minäkuvaa. Toimintakyvyn ja terveydentilan heikentyessä ikääntynyt joutuu luopumaan omasta kodistaan ja samalla koko elinpiiristään, kuten tutuista naapureista sekä lähiympäristöstä. Muutto palveluasumisen piiriin tarkoittaa opettelua sekä sopeutumista uuteen päivärytmiin, aikatauluihin, uuteen asuinympäristöön ja yhteisöön. Se, miten iäkäs ihminen kokee uuden ympäristön ja pystyy siinä toimimaan, on hyvin yksilöllistä. Muutostilanne vaatii iäkkäältä paljon voimavaroja ja kykyä sopeutua juuri silloin, kun hän on hauraimmillaan. Olisikin ihanteellista, jos asuinympäristöt voisivat muuntua iäkkään asujan mukaan, eikä päinvastoin. (Pikkarainen 2019: 190; Pirhonen 2019: 84; Räsänen 2019: 29.) Oma muuttopäätös vai äkillinen muutto Muuttaminen uuteen paikkaan on aina iso prosessi. Kun päätös muuttamisesta on syntynyt hitaasti ja harkitusti, ikääntynyt on todennäköisesti ehtinyt pohtia asioita monelta kannalta. Hän on ehtinyt selvittää erilaisia vaihtoehtoja ja valinnut niistä itselleen sopivan. Muuttaminen ja sopeutuminen asumispalveluihin sujuvat paremmin, kun ne toteutuvat hallitusti ja iäkäs on voinut vaikuttaa muuttopäätökseensä itse. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta hallittuun muuttoprosessiin. Tarve muuttoon on saattanut syntyä äkillisesti jonkin yllättävän tilanteen johdosta. Esimerkiksi puoliso on voinut kuolla tai oma terveydentila ja toimintakyky on saattanut romahtaa äkillisesti. Tällöin ikääntynyt on joutunut tilanteeseen, jota ei enää itse voi hallita. Päätösten tekeminen vaikeutuu jo siitäkin syystä, ettei iäkkäällä sillä hetkellä ole ylimääräisiä voimavaroja. Kriisitilanne ja siitä aiheutunut muutto omasta yksityiskodista horjuttavat ikääntyneen elämänhallinnan tunnetta. Olisi ensiarvoisen tärkeää, että muuttajaa vastaanottamassa olisi henkilö, joka olisi sillä hetkellä vain ja ainoastaan häntä varten. Uuden asukkaan elämäntilanteeseen pitäisi perehtyä ja sopeuttaa annettava tuki muuttajan tarpeita vastaavaksi Iäkäs muuttaja on yksilö Palveluasumisen piiriin muuttava iäkäs ihminen saatetaan nähdä vain sairauksina ja ongelmina. Useinkaan näin ei ole. Heikko terveydellinen tilanne on usein ohimenevää. Hyvällä kuntoutuksella ja kokonaisvaltaisella tuella alkuvaiheessa iäkkäänkin on mahdollista kuntoutua, ja siten kotiutuminen ja sopeutuminen uuteen asuinympäristöön helpottuvat. Läheisten tuki ja osallisuus ovat tärkeitä kotiutumis- ja sopeutumisvaiheessa. Läheisten ja työntekijöiden yhteistyö lisää turvallisuuden tunnetta. Uuden asuinympäristön tulisi ensisijaisesti olla iäkkään koti, vaikka se samanaikaisesti on työntekijöiden työympäristö. (Pikkarainen 2016: 55; Räsänen 2019: 29.) Iäkkään ihmisen tulisi voida elää niin oman näköistään elämää kuin vain mahdollista, muistisairaanakin, eikä häntä tulisi nähdä vain potilaana tai palvelujen kohteena. On myös tärkeää, että muuttaja saa vaikuttaa kaikkiin häntä koskeviin ratkaisuihin. Toisin sanoen: asiakas toiveineen ja tarpeineen on toiminnan keskiössä. (Pirhonen 2019: 85.) Pirhonen muistuttaa, että asioita voi tehdä hyvin monella tavalla. Yksi tapa muuttaa käytäntöjä olisi pitää muuttavalle asukkaalle kunnon kekkerit, tupaantuliaiset, joissa mukana voisi olla läheisiä, työntekijöitä ja muita asukkaita. Silloin kaikki huomaisivat, että joukkoon on tullut uusi persoona. (Pirhonen 2017.) Me olemme kaikki kuitenkin yksilöitä, eivätkä kaikki halua olla huomion keskipisteenä isommassa joukossa. Silloin tulokahvit voisi tarjota vain läheisten ja vaikkapa omahoitajan kesken. Osaksi yhteisöä Palveluasuminen tarkoittaa poikkeuksetta tiivistä yhteisöä. Sopeutuminen uutena asukkaana osaksi yhteisöä ei välttämättä ole helppoa. Iäkäs voi kokea turvattomuutta uudessa tilanteessa, ja omat menetykset ja toimintakyvyn vajavuudet usein korostuvat. Yhteisöön sopeutuminen ei ole kaikille helppoa. Introvertista ei tule ekstroverttia tai päinvastoin. Omaisten huomioiminen ja ottaminen mukaan tärkeänä osana iäkkään arkea on ensiarvoisen tärkeää. Myös vapaaehtoisten toiminta voisi tuoda sisältöä ikääntyneiden elämään. Vapaaehtoisiakin tulisi kohdella samoin kuin omaisia, sillä monelle iäkkäälle he voivat olla ainoa ulkopuolinen kontakti. Muuton ja luopumisen raskaudesta huolimatta on myös onnistuneita muuttoja. Panostamalla tähän muutosvaiheeseen onnistumisia voisi olla vielä enemmän. Geronomin erikoisosaamista voisi hyödyntää uusien asukkaiden tulovaiheen kehittämisessä entistä asukaslähtöisempään suuntaan. Palveluasumisen muutostarpeet Palveluasumista määritellään usein organisaatioiden ja työntekijöiden kannalta. Toiminta saattaa muistuttaa usein laitosmaista ja sairaalamaista toimintaa. Päivää rytmittävät enimmäkseen työntekijöiden työajat ja muun toiminnan aikataulutukset, ja asukas nähdään palvelujen kohteena. Voidaankin kysyä, asuvatko asukkaat työntekijöiden työpaikalla olevissa asunnoissa, vai tulevatko työntekijät töihin ikäihmisten koteihin (Pirhonen 2017). Tulevaisuudessa vanhuspalveluiden johtamisessa tulisi kiinnittää huomiota työntekijöiden gerontologisen koulutuksen lisäämiseen. Gerontologinen tieto laajentaa ymmärrystä ikääntymisestä. Työntekijärakenteita tulisi uudistaa ja monipuolistaa. Vanhuspalveluihin tarvittaisiin uusia ammattiryhmiä hoitajien lisäksi. Koulutuksella ja esimerkiksi työntekijöiden työaikojen paremmalla kohdentamisella voitaisiin tulevaisuudessa vastata paremmin asukkaiden tarpeisiin. Tärkeätä olisi myös asukkaiden ottaminen mukaan asumispalveluiden kehittämiseen ja heidän oman elämänsä sisällön luomiseen. (Räsänen & Valvanne 2017: 35.) Aktiivinen yhteydenpito läheisiin tulisi olla luonteva osa toimintaa. Tavoitteena asiakaslähtöisyys Tulevaisuuden palveluasumisessa ikääntynyt tulisi nähdä yksilöllisenä persoonana ja aktiivisena toimijana, jolla on mahdollisuus elää hyvää elämää osallistumalla toimintaan omien voimavarojensa ja mielenkiintonsa mukaan. Hänen elämänhistoriaansa olisi perehdytty, ja hän voisi tuntea olevansa arvokas ihminen. Pelkoja palveluasumista kohtaan voitaisiin vähentää tuomalla julkisuudessa enemmän esille asukkaiden omaa ääntä ja korostaa erilaisia toiminnan mahdollisuuksia, eikä niinkään työntekijöiden roolia. Muuttoprosessin osaksi voisi sisällyttää asukaskummitoimintaa, sillä vertaistuki on tärkeää. Virkeästi toimivassa palvelutalossa asuisi onnellisia ikäihmisiä, ja siellä myös läheiset sekä vapaaehtoiset voisivat olla aktiivisesti mukana toiminnassa. Palvelutalon pitäisi olla koti, jossa iäkkäät viihtyvät ja jossa he näkevät itsellään kuntoutumisen mahdollisuuden. Kaiken kaikkiaan: palveluasumisesta pitäisi pyrkiä puhumaan myönteiseen sävyyn ja nähdä se mahdollisuutena hyvään elämään myös iäkkäänä. |
Miksi palvelutalossa koetaan yksinäisyyttä?Tiistai 26.5.2020 klo 12.39 - Tanja Rönkä keväällä 2020 valmistuva vanhustyön (AMK)- opiskelija Yksin yhteisössä Palveluasumisessa asukkaat eivät tarvitse ympärivuorokautista hoivaa, vaan henkilökunta on paikalla vain päiväsaikaan. Teoriassa tämä tarjoaa hyvän ympäristön jokaiselle ikääntyneelle toimia. Ympärillä on suurin piirtein saman ikäisiä ja samassa elämän tilanteessa olevia yhteisön jäseniä. Palvelutalossa on tarjolla yhteistä toimintaa mutta myös tiloja asukkaiden omaehtoiseen kokoontumiseen. Jokaisen toimintakyky tulisi riittää osallistumiseen sekä sen määrittelyyn, kuinka paljon haluaa osallistua. Kuitenkin myös palvelutaloissa koetaan yksinäisyyttä. Yksinäisyys Yksinäisyys sinänsä ei ole ikäsidonnaista. Sitä esiintyy niin ikääntyneillä kuin nuorillakin. Jokainen kokee jossain elämänsä vaiheessa olevansa yksinäinen silti, siitä on vaikea puhua. (Eroon yksinäisyydestä nd.) Asiat, jotka liitetään yksinäisyyteen ovat usein osa ikääntyneen arkea. Vaikka moni ikääntynyt sietää yksinäisyyttä nuorempiaan paremmin, on kyseessä kuitenkin todellinen ongelma, (Yksinäisyys ja mielen hyvinvointi nd.) joka voi aiheuttaa vakaviakin seurauksia. Kokemus yksinäisyydestä on hyvin henkilökohtainen ja vaikeasti määriteltävä. Yksinäisyyden tunteen syntymiseen voi olla niin yksilöön kuin ympäristöönkin liittyviä tekijöitä. (Tiikkainen 2016 288). Tunne yksinäisyydestä voi syntyä, jos läheinen ihmissuhde katkeaa, oma toimintakyky heikkenee tai oma elämätilanne muuten muuttuu. Pelkkä toisten ihmisten fyysinen läheisyys ei poista yksinäisyyttä, vaan myös suhteiden laatu on tärkeä. (Yksinäisyys ja mielen hyvinvointi nd.) Toiseen ihmiseen on kyettävä luomaan luottamuksellinen suhde ja tunne saman arvoisuudesta, sekä ns. samalla aaltopituudella olemisesta. Onko ihmissuhteiden luominen vain asenne kysymys? Niiden mielestä, jotka ovat sopeutuneet uuteen palvelutaloyhteisöön ilman ongelmia, asenne on ratkaisevin tekijä. On hyväksyttävä muut jäsenet juuri sellaisena kuin he ovat. Nurkkaan ei saa jäädä nyhräämään, vaan on itse lähdettävä liikkeelle. Aina on hyvä tervehtiä toisia ja jäädä juttelemaan, jos vain suinkin mahdollista. Ihmisiä, jotka eivät tervehdi tai tule mukaan tapahtumiin, pidetään töykeinä ja heitä aletaan ehkä jopa vieroksumaan. Välttämättä sosiaalisemmat ihmiset eivät ymmärrä sitä, millaisia esteistä toisten ihmisten tutustumiseen liittyy. Toiset ovat jo lähtöjään sosiaalisesti taitavampia kuin toiset. Toisaalta juuri toisten ihmisten antama palaute, joko vahvistaa tai heikentää sosiaalisia taitoja. Ihmisen on kyettävä lukemaan, millaisia odotuksia häneen kohdistetaan, sekä millaisia normeja ja arvoja yhteisössä noudatetaan. Luodakseen hyviä ihmissuhteita on kyettävä kuuntelemaan ja keskustelemaan. Koulutus, sekä sosiaalinen asema auttavat suhteiden luomisessa ja ylläpitämisessä (Tiikkainen 2016: 284-285). Toisaalta juuri koulutus ja tietynlainen sosiaalinen ympäristö voi myös toimia muurina, kun vanha sosiaalinen piiri vaihtuu usein radikaalistikin palvelutaloon muuton jälkeen. Enää ei tunne, että löytäisi ihmistä, jonka kanssa voisi keskustella syvällisesti itselleen tärkeistä asioista. Yksinäinen vai yksin Sosiaalisten taitojen lisäksi myös temperamenttimme voi vaikuttaa kanssakäymiseen toisten kanssa. Aina yksin oleva ihminen ei ole yksinäinen. Toiset ovat yksin myös omasta tahdostaan. Yhteisössä tämä voi herättää kummastusta. Vaikka jokainen kaipaa aina silloin tällöin toisten ihmisten seuraa, on tarve toisilla suurempi kuin toisilla. Jotkut meistä tarvitsevat omaa aikaa ja saavat voimaa omassa rauhassa olemisesta. (Tiikkainen 2016: 284-285). Uusi tiivis yhteisö voi introvertimmille ihmisille tuntua aluksi pelottavalta. Silloin on erityisen tärkeää, että raja yleisen ja yksityisen tilan välillä on selkeä ja sen saa itse määritellä. Yksilöllisyys yhteisössä Vastentahtoinen yksinäisyys on vaarallista terveydellemme. Siinä missä pakollinen yksinolo saa kehossamme stressihormonit liikkeelle, tunne yhteisöllisyydestä lisää hyvää oloa tuovien hormonien eritystä. (Vähäsarja 2019.) Oman sosiaalisen roolin löytäminen kohottaa itsetuntoa ja uskoa omiin kykyihin (Tiikkainen 2016: 290). Toisaalta jokainen ihminen tarvitsee omaa aikaa, ja toiset kaipaavat sitä toisia enemmän (Laukkanen 2018). Kaikki me olemme jo lähtökohtaisesti erilaisia, mutta myös eletty elämämme muuttaa meitä. Siksi onkin niin tärkeää tutustua jokaiseen palvelutalon asukkaaseen yksilönä, eikä ikään- tai sairauteen liittyvän lokeroinnin kautta. Jos uuteen ympäristöön ja ihmisiin saa tutustua omaan tahtiin ja tarvittaessa avustettuna, voi uuden kodin myötä tulla myös uusi omannäköinen elämä. Lähteet: Eroon yksinäisyydestä nd. Mielenterveyden keskusliitto. Saatavana sähköisesti osoitteesta: < https://www.mtkl.fi/mika-askarruttaa/yksinaisyys/Z>. Laukkanen Emmi 2018. Kodinkuvalehti/ Voi hyvin/ psykologia. Saatavana sähköisenä ositteesta: < https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/psykologi-kehottaa-ottamaan-omaa-aikaakolme-asiaa-jotka-jokaisen> Tiikkainen Pirjo 2016. Sosiaalinen toimintakyky. Teoksesta Gerontologia. Heikkinen Eino – Jyrkämä Jyrki – Rantanen Taina (toim.) Duodecim: Helsinki. Vähäsarja Sari 2019. Yle.fi. Saatavana sähköisesti ositteesta: < https://yle.fi/uutiset/3-10729799>. Yksinäisyys ja mielenhyvinvointi n.d. Terveyskylä.fi. Saatavana sähköisesti osoitteesta: < https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-jaoppaat/oppaat/tietoa_ikaihmisten_mielenterveydesta/mielen_hyvinvointi/Pages/%C3%BDksinaisyys_ja_m ielen_hyvinvointi.aspx#merkityksettomat_ihmissuhteet>. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Yksinäisyys yhteisössä, palveluasuminen, hoiva-asuminen, yksilöllisyys |
Mitä ikä merkitsee?Maanantai 11.5.2020 klo 12.23 - Katri Kulmala geronomi AMK Koronaepidemian vuoksi hallituksen antamat suositukset koskevat ikäluokkia 70 - 110 vuotta (Jylhä). Vuoden 2019 lopussa Suomessa oli 70 vuotta täyttäneitä 874 000. Kyseisten 40 vuoden sisään mahtuu ns. kolmannen ja neljännen iän ikäryhmiä, jotka ovat toimintakyvyltään hyvin erilaisia, aina aktiivisista matkustelevista, lastenlapsia hoitavista, kulttuurin kuluttajista kevyempien palveluiden piiriin kuuluvista raskaassa laitoshoidossa ja lopulta vuodehoidossa oleviin ikääntyviin ja ikääntyneisiin vanhuksiin. Edellä mainittujen ikäluokkien niputtaminen on ongelmallista. Vertauksena esimerkiksi ikäluokat 0 – 40 vuotiaat, voitaisiinko heidät asettaa samanlaiseen eristykseen? Tällä hetkellä tilanne näyttäytyy ”me ja yli 70-vuotiaat” ja tällä jaottelulla tulee olemaan kauas kantoiset seuraukset. ”Ei ole millään lailla ongelmatonta, että jotkut rajoitukset perustuvat vain ihmisten ikään, ja tällaisia rajauksia tulisikin tarkastella hyvin kriittisesti. Kronologiseen ikään perustuva rajoitus on syrjivä, eristävä ja leimaava (Britannian gerontologien yhdistys). Kronologiseen ikään perustuvilla rajoitustoimilla on vaikutusta sille, miten vanhat ihmiset yhteiskunnassa nähdään” (Tuominen). ”Ikään perustuvat rajoitukset synnyttävät leimaamista, joka ei heti katoa” (Vaarama). Moni 70-vuotta täyttänyt on aktiivinen, valtaa käyttävä toimija ja on täysillä mukana työelämässä. Usein he toimivat aktiivisina järjestö- ja vapaaehtoistoimijoina sekä merkittävissä kehittämistehtävissä asiantuntijoina. Heidän eristämisensä aiheuttaa sosiaalista ja psyykkistä kärsimystä, joka ei ole sen arvoista. ”Toimintakykyisten kolmatta ikää elävien paikallisyhteisöjensä aktiivisten jäsenten fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky on alkanut heikentyä” (Vuorisalo). Rajoituksiin sisältyy jopa ikäsyrjintää. Tarvitaan perusteita ikään liittyvien riskien taustalle. Väestötutkimusten tasolla tarkastelussa nähdään, että 75 vuotta on se ikä, jolloin lisääntyvät krooniset sairaudet ja toimintakyvyn heikkenemiset lisääntyvät. Nykytilanteessa rajoitusten pitäisi olla enemmän sairauspohjaisia. Rajoitusten terveysvaikutukset tulevat olemaan kiistattomat. Yksin kotona seinien sisällä passiivinen olo lisää sairauksia. Terveydenhuollon palveluiden käyttämättä jättäminen näkyy terveysasemilla. Hoitotasapaino saattaa järkkyä, joka johtaa uusiin ongelmatilanteisiin. ”Rutiinien hajoaminen, säännöllisten menojen peruuntuminen ja ajanviettopaikkojen sulkeutuminen sekä etäisyyden pitäminen voivat heikentää liikkumiseen ja sosialisoimiseen tottuneiden ikäihmisten elämänlaatua. Toiset saattavat vielä haaveilla matkustamisestakin. Epätoivoa lisää ajan rajallisuus” (Pajari). Jokaisella heistä on oma elämäntarinansa. Jokainen heistä on ainutkertainen. ”On ihmisyyttä kunnioittavaa, että ihminen saisi myös koronakriisin aikana elää edes jotenkin oman näköistä elämää” (Vehviläinen). Eristys toisista on terveydelle vaarallista, esimerkiksi muistisairauksien, sydänsairauksien ja syövän riski kasvaa. Puhumattakaan psykologisesta taakasta. Yksinäisyys, turvattomuus, ahdistuneisuus ja masennus lisääntyvät. Ikääntyneiden keskuudessa alkoholiongelmat ovat vuosien mittaan merkittävästi kasvaneet ja tulevat entisestään eristyksen myötä lisääntymään. Odotettavissa on humalassa kaatumisten seurauksena mm. lonkkamurtumien määrän lisääntyminen. Henkisten voimavarojen vähentyessä myös itsemurha-ajatukset kasvavat. Suomessa vuosittain noin 200 vanhuuseläkeiän ylittänyttä tekee itsemurhan. ”Ihminen ei voi elää erillään muista, vaan tarvitsee muita ihmisiä paitsi henkisen ja sosiaalisen myös fyysisen elämän laadun ylläpitämiseen. Eristämisen jatkuessa me vaaranamme ikääntyneen väestön kaikkia elämän osa-alueita” (Peltomaa). Vanhuksiin kohdistuva väkivalta, päihdeongelmat ja hyväksikäyttö ovat monelle ikääntyneelle arkipäivää. Poikkeusolot ovat omiaan lisäämään edellä mainittuja elämänlaatua heikentäviä seikkoja. Oma puoliso tai lapsi saattaa uhata fyysisellä tai henkisellä väkivallalla ja valvottaa öisin. Monet pakopaikkoina toimineet tilat ovat sulkeneet ovensa, eikä karanteenin vuoksi saa poistua kodista. Onko oikein, että ikääntynyt on eristyksen vuoksi entistäkin alistetumpi? Tilanteet ovat jo nyt kärjistyneet. ”Asiakkaissamme on kaltoin kohdeltuja tai sen uhan alla eläviä ja heidän avuntarpeensa on kasvanut. Avopalveluiden kiinni laittaminen ja kotikaranteeni näkyvät vahvasti ikävinä seurauksina” (Taiveaho). Ikääntyneitä on jouduttu ohjaamaan turvakoteihin. Mielenterveyspalveluiden tarve tulee kasvamaan. Ulkona liikkumista ei ole kielletty ja se tulee mahdollistaa kaikille! Vielä kodeissaan asuvien ikääntyvien tukeminen kaikin keinoin on tärkeää, näin voidaan ehkäistä raskaan hoidon piiriin joutumista. Vanhuslähtöinen tuen ja avun tarpeen kartoittaminen (vrt. etsivä vanhustyö) ja oikea-aikainen palveluiden kohdistaminen on tärkeä tehtävä. On hyvä muistaa ikääntyneen oma tunne ja tarve kaikessa avun ym. tarjonnassa. Itsemääräämisoikeutta ei tulisi tässä ajassa myöskään unohtaa. Liikkumattomuus aiheuttaa lihasvoiman katoamista, mikä puolestaan johtaa kaatumisiin ja niistä seuraaviin luunmurtumiin. Pienilläkin arjen asioilla on suuri merkitys. Asiointia mm. kaupassa tuetaan liikkeiden aukiolojen huomioimisella, kunhan muistetaan ikääntyneitä tähän myös rohkaista. ”Jos esimerkiksi 85-vuotias elää lähellä kauppaa ja kykenee käymään siellä itse, sisältyy kauppamatkaan useita kognitiivista kykyä vahventavia tehtäviä. Ensimmäisenä ikäihmisen tulee pukeutua ja muistaa avaimet, osata tilata hissi, sitten muistella reitti kaupalle ja löytää oikeille hyllyille kaupan sisällä ja hoitaa maksaminen. Kotona hänen tulee miettiä, mikä ostos menee jääkaappiin, mikä pakkaseen ja mikä muualle.” (Kivelä) Pienetkin arjen askareet ylläpitävät ja vahvistavat kognitiivista toimintakykyä. Kaupassa käynti voi olla ikääntyvän päivän suurin fyysinen ponnistus ja merkittävä kunnon ylläpitäjä. Psykologisesta näkökulmasta kaupassakäynti vahvistaa minäpystyvyyskokemusta ja vahvistaa sosiaalisia taitoja. Vallitsevassa koronatilanteessakin kuntoutusresursseja pitää suunnata ikääntyvien pariin kaikin käytettävissä olevin keinoin. Kun elinvuosia on jäljellä vain vähän? Hoitolaitoksissa vierailut kielletty. Moni läheinen pohtii, ehdinkö nähdä omaistani toivoen samalla, että oma vanhus ei joutuisi kohtaamaan kuolemaa yksin. Hoitolaitoksissa vanhusten hylätyksi tulemisen kokemukset lisääntyvät, samoin kuin muistisairaiden ahdistuneisuus. Yksinäisyys, huoli ja ahdistus lisäävät käytöshäiriöitä, joka johtaa psyykelääkkeiden lisäämiseen ja tämä puolestaan aiheuttaa haittavaikutuksia. Näin toimintakyky edelleen heikkenee, ja suojeleminen epäonnistuu. Hoivakotien sulkemisen yhteydessä tapaamisen mahdollisuuksien miettiminen jäi kokonaan. Tästä nousee kysymys, onko yksinäinen elämä hoitolaitoksessa elämisen arvoista. Hoivakodeissa elävät vanhukset ovat joutuneet koronarajoitusten tahattomiksi sijaiskärsijöiksi, joilta tapaamiskiellot ovat vieneet ehkä sen ainoan elämän ilon. ”Eläkeläisiä ei saa suojella hengiltä” (Peltomaa). Elämän viime kuukausia elävillä elämänlaatu on varmastikin tärkeämpää kuin jäljellä oleva päivien määrä. Kuten kuka tahansa meistä, myös ikääntyneet haluavat elää elämäänsä täysillä, kunnes kuoleman aika koittaa. Syitä kuolemaan voivat olla yhtäältä koronan aiheuttama vaikea tauti tai toisaalta koronaeristyksessä jokin muu sairaus tai jopa ahdistuksen ajaessa nurkkaan päätös oman elämän lopettamisesta itse. ”Yli 70-vuotiaiden tulee pysyä karanteenia vastaavissa olosuhteissa, erillään kontakteista muiden ihmisten kanssa, pois lukien kansanedustajat, valtiojohto ja kunnalliset luottamushenkilöt” (Valtioneuvosto). Rajoitustoimet eivät siis merkitse täydellistä eristäytymistä. Minkälaisin keinoin voisimme ikääntyneitä auttaa ja tukea? ”Toisella puolella on riski ja toisella puolella elämänlaatu. Vanhusten eristämistä perustellaan riskillä. Mutta elämä on muutakin kuin riskiä ja sen kantoa” (Vaarama). ”Ihmisten oikeutta terveyteen ja hyvinvointiin on suojeltava osin keinoilla, jotka osaltaan vaarantavat heidän terveyttään ja hyvinvointiaan” (Tuominen). ”Olen sitä mieltä, että pitäisi tarkemmin pohtia kuolleisuus versus toimintakyky”(Kivelä). Kysymys kuuluu, miten me suhtaudumme ikääntymiseen ja mitkä ovat meidän elämämme tärkeysjärjestykset? Lähteet: https://www.keski-uusimaa.fi/kotimaa-ulkomaat/1661445 https://www.longplay.fi/sivuaanet/vanhusten-eristaminen-muista-ei-ole-eettisesti-yksinkertainen-asia https://www.iltalehti.fi/koronavirus/a/d6a436b3-051e-4e30-a395-ce5f4c99a75b https://www.is.fi/politiikka/art-2000006497234.html https://www.is.fi/paakirjoitus/art-2000006497333.html https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/d0d0c4ee-8c01-4695-a4b8-d8dea789bd32 https://www.iltalehti.fi/koronavirus/a/92142184-43af-4bed-b9b6-16eb8eea9347 |
"...me emme ole lahoja vaan vitaalisia ja seksuaalisesti aktiivisia. Ja jokaisella on omanlaisensa seksielämä."Tiistai 31.3.2020 klo 12.14 - Päivi Närhi, geronomiopiskelija, Metropolia AMK Metropolian ammattikorkeakoulun geronomiopiskelijat Linda Laakso ja Päivi Närhi huomasivat opiskelujensa aikana, että ikääntyvän naisen seksuaalisuudesta ja seksuaaliterveydestä keskustellaan niukasti sekä aihetta pidetään edelleen jonkinlaisena tabuna. Tästä syntyi ajatus lähteä selvittämään kotona asuvien, yli 60-vuotiaiden naisten omia ajatuksia seksuaalisuudestaan ja seksuaaliterveydestään sekä heidän tarpeestaan saada tietoa edellä mainituista asioista. Lisäksi selvitettiin, missä he haluavat seksuaaliterveydestään ja seksuaalisuudestaan keskustella. Opinnäytetyön aineistonkeruumenetelmänä käytettiin valtakunnallista verkkokyselyä. Opinnäyteyötä ja opasta tehdessä konsultoitiin yli 60-vuotiata kotona asuvia naisia ja hyvinvointialojen ammattilaisia sekä perehdyttiin laajasti alan tutkimuksiin ja tietokirjallisuuteen. Opinnäytetyön pohjalta luotiin helposti lähestyttävä opaslehtinen MONINAINEN – oma keho ja seksuaalisuus voimavarana ikääntyvillä naisilla. ”Ympäristön asenteet vanhoihin naisiin väheksyviä...” Kopomaa toteaa kirjassaan Radikaali vanhuus, että ikääntyvän naisen seksuaalisuus voidaan kokea ahdistavana ja irvokkaana. Näin ollen maailma voi olla melko suvaitsematon ikääntyvälle naiselle ja seksuaalisuuden esiin tuomista pidetään jopa arveluttavana. (Kopomaa 2014: 69.) Kivelä (2012) jatkaa, että yhteiskunnan ja yhteisöjen sallimattomuus sekä oma tiedon puute voivat vaikuttaa kielteisesti omaan kokemukseen omasta seksuaalisuudesta sekä vähentää seksuaalista kanssakäymistä (Kivelä 2012: 71). Opinnäytetyön kyselyyn vastanneet olivat sitä mieltä, että ikääntyvien naisten seksuaalisuudesta olisi hyvä keskustella julkisesti, koska siihen liittyy liikaa ennakkoluuloja. ”Yleistä keskustelua on hyvä lisätä, se tuo sallivaa ilmapiiriä ja poistaa tabuja.” Seksuaaliterveyteen ja seksuaaliseen hyvinvointiin liittyvän tiedon saaminen ovat jokaisen ihmisen seksuaalioikeuksia Opinnäytetyön kyselyyn vastaajat pitivät seksuaalisuutta ja seksuaaliterveyden käsittelyä terveydenhuollon vastuulla olevana asiana. Moni vastaajista oli sitä mieltä, että seksuaalisuudesta keskusteltaessa tai siitä kysyttäessä olisi hyvä, jos aloite tulisi terveydenhuollon työntekijöiltä, koska ikääntyvän kynnys ottaa asia itse puheeksi voi olla korkea. Onnistunut seksuaalineuvontatilanne saa asiakkaan tuntemaan olevansa turvallisessa ympäristössä ja tulleensa hyväksytyksi, nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään. Tämä vaatii työntekijältä herkkyyttä, taitoa lukea nonverbaalista viestintää sekä ammattitaitoista ja asiallista kohtaamista. (Bildjuschkin & Ruuhilahti 2010: 72.) Tämän vuoksi hyvinvointialojenopinnoissa tulisi ikääntyvien seksuaalisuutta tarkastella kattavammin, sillä mitä luultavammin opiskelijat tulevat tulevassa työssään keskustelemaan seksuaalisuudesta ikääntyneiden kanssa sekä tarkastelemaan omia arvojaan ja käsityksiään aiheesta. Seksologian opinnot helpottaisivat seksuaalisuuden kohtaamista hoitotyössä ja puheeksi ottoa työkentällä (Ahtola ym. 2019: 106). Opinnäytetyöstä oppaaksi työelämälle ja kohderyhmälle Opas tehtiin opinnäytetyön aineiston pohjalta. Opinnäytetyön tuotoksena syntyneessä oppaassa tuodaan esiin ikääntyvä nainen seksuaalisena olentona. Seksuaalisuutta käsitellään ihmisen kokonaisterveyteen liittyvänä asiana. Oman kehon arvostaminen, vahva itsetunto ja hyvä seksuaaliterveys lisäävät kokonaishyvinvointia sekä edistävät terveyttä. Opinnäytetyö ja opas: https://www.theseus.fi/handle/10024/333976 Hyvä seksuaaliterveys edellyttää hyvää itsetuntoa sekä kunnioittavaa ja positiivista asennetta seksuaalisuuteen. Jotta hyvä seksuaaliterveys voidaan saavuttaa ja sitä voidaan ylläpitää, on kaikkien henkilöiden seksuaalioikeuksia kunnioitettava ja suojeltava. (Vesterinen 2017: 113.) Naisten seksuaalisuus ei häviä iän karttuessa, vaan kohtuullisen hyvän terveydentilan omaavalla henkilöllä voi olla tyydyttävä ja antoisa seksuaalielämä. Toisin sanoen seksuaaliterveydenhuolto tulisi ymmärtää osaksi ikääntyneen kokonaisvaltaista hoitoa. (Näslindh-Ylispangar 2012: 75–76.) Kyselyyn vastaajat korostivat, ettei seksuaalisuus mihinkään iän myötä katoa. ”senioreillakin on tunteet, halut ja himot, ei se lopu johonkin ikään…” Käpyrinne ry; Iloa arkeen pysäkkitoiminta on ollut vahvasti mukana oppaan jakelussa ja siihen liittyvissä informatiivisissa keskustelutilaisuuksissa. Lähteet: Ahtola, Anni & Forsström, Tiia & Paalanen, Tommi 2019. Sexpon seksuaalipoliittinen ohjelma. Nautinnon aika. Helsinki: Into. Bildjuschkin, Katriina & Ruuhilahti, Susanna 2010. Puhutaan seksuaalisuudesta. Ammatillisia kohtaamisia sosiaali- ja hoitotyössä. Helsinki: Kirjapaja. Kivelä, Sirkka-Liisa 2012. Hyviä vuosia. Arvokas ja turvallinen ikääntyminen. Helsinki: Kirjapaja. Kopomaa, Timo 2014. Radikaali vanhuus. Helsinki: Diakonia- ammattikorkeakoulu. Laakso, Linda & Närhi, Päivi 2020. ”Ikääntyviä naisia pidetään joko täysin aseksuaaleina tai sitten, ainakin vitsimielessä, jonain himokkaina puumina”: Ikääntyneiden naisten ajatuksia seksuaalisuudesta. Opinnäytetyö. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu. Näslindh-Ylispangar, Anita 2012. Vanhuksen terveyden, hyvinvoinnin ja hyvän elämän edistäminen. Helsinki: Edita. Vesterinen, Ervo. 2017. Naisen ruumiin historia. Helsinki: Into. |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: asenteet, iloa arkeen pysäkkitoiminta, ikääntyvä nainen, Käpyrinne ry, moninainen, seksuaalisuus, seksuaalioikeudet, seksuaaliterveys |
Mindfulness-harjoittamisen hyödyt ikääntyville ja heidän kanssaan työskentelevilleMaanantai 28.10.2019 - Leena Pennanen Erilaisten tunteiden ja tunnetilojen hallinta on vaikeaa meille kaikille. Ikääntyvillä ihmisillä on kuitenkin tavallisten huolenaiheiden sekä fyysisten muutosten lisäksi mielessä usein pelko itsenäisyyden, puolison, sukulaisten tai ystävien menettämisestä. Kaiken tämän jälkeen ei ole ihme, että monet vanhukset ovat yksinäisiä ja voivat helposti masentua. Usein ikääntyvät ihmiset takertuvat menneisyyteen tai murehtivat tulevaisuutta. Vanhukset voivat kuitenkin saada apua mindfulnessista käsitelläkseen näitä tunteita ja elämänmuutoksia. Meditaatio on kuin taukonappula, joka pysäyttää murehtimisen kierteen. Se voi auttaa ikääntyviä ihmisiä hyväksymään paremmin kehonsa, mielensä ja elämänsä muutokset. He saavat elämänsä paremmin hallintaansa ja pystyvät keskittymään ja rauhoittamaan mielensä vain tähän hetkeen. Mindfulness eli hyväksyvä tietoinen läsnäolo on pysähtymistä nykyhetkeen ja samalla kaikkien erilaisten tunteiden ja ajatusten hyväksymistä. Monet tutkimukset osoittavat, että hyväksyvän tietoisen läsnäolon harjoittamiseen liittyy monia psykologisia ja fyysisiä etuja. Sen on osoitettu alentavan verenpainetta, vähentävän stressiä, auttavan kroonisten kipujen ja särkyjen hoidossa. Myös masennusta, unettomuutta ja ahdistusta saadaan vähennettyä meditaation avulla. Tässä muutamia hyväksyvän tietoisen läsnäolon harjoittamisen hyötyjä etenkin ikääntyville ihmisille: Muistisairauksien etenemisen hidastaminen Dementia tuhoaa muistia, häiritsee tärkeitä henkisiä toimintoja ja voi vaikuttaa tunne-elämään. Äskettäinen tutkimus kuitenkin osoittaa, että yhdistelmä meditaatiota ja hengitysharjoituksia voi auttaa hidastamaan dementiaan liittyvien sairauksien, kuten esim. Alzheimerin taudin, kehittymistä. Muut tutkimukset viittaavat myös siihen, että hyväksyvän tietoisen läsnäolon harjoittaminen auttaa ihmisiä selviytymään paremmin ahdistuneisuudesta, stressistä ja masennuksesta, jotka usein liittyvät muistin menetykseen. Ruoansulatuksen parantaminen Ruoansulatustoimintoihin vaikuttavat monet tekijät, kuten ikä ja ruokavalio. Näyttää kuitenkin siltä, että meditaatio voi parantaa ruoansulatusta. Harjoitteiden aikana tehtävä syvä hengitys parantaa verenkiertoa ja lisää veren happitasoja. Vanhuksille säännöllinen meditaatio voi tarjota helpotusta ruoansulatukseen, jotka eivät aiheudu fyysisistä sairauksista. Terävän ja keskittyneen mielen kehittäminen Säännöllisen harjoittamisen yksi suurista eduista on kyky terävöittää henkistä valppautta. Säännöllinen meditaatio saa aikaan aivojen fyysisen rakenteen muutoksen. Aivojen amygdala-alue, joka liittyy negatiivisten tunteiden, kuten huolen, ahdistuksen ja stressin käsittelyyn, usein kutistuu. Kun taas persoonallisuuden kehityksestä ja itsetietoisuudesta vastaavat alueet kasvavat. Seurauksena on keskittymiskyvyn, luovuuden ja kognitiivisen toiminnan paraneminen. Yksinäisyyden tunteen väheneminen UCLA: n tekemän tutkimuksen mukaan tutkijat havaitsivat, että yksinkertainen, vain 8-viikkoa kestävä, huolellinen meditaatio-ohjelma vähensi ikääntyneiden yksinäisyyden tunnetta. Yksinäisyys voi johtaa tulehdukseen liittyvien geenien aktiivisuuden lisääntymiseen, jotka edistävät erilaisten sairauksien kehittymistä. Kun geeniekspressiota tutkittiin, havaittiin, että meditointi vähensi merkittävästi tulehduksellisten geenien ilmentymistä. Tutkimus on paljastanut, että niillä, jotka osallistuivat 8-viikon mindfulness-ohjelmaan, havaittiin aivoissa rakenteellisia muutoksia, kuten hippokampuksen (muistin ja oppimiseen kytketyn aivojen osa) tiheyden lisääntyminen. Heidän kykynsä muistaa uusia ja vanhoja tapahtumia parani huomattavasti.
Minfulness-meditaation harjoittaminen on helppoa ja sitä voi tehdä missä ja milloin vain:
"OLEN SUUREMPI JA PAREMPI KUIN LUULIN. EN TIENNYT, ETTÄ MINUSSA ON
Leena Pennanen perustaja, toimitusjohtaja
LEENA PENNANEN - VUODEN 2017 HELSINKILÄINEN YKSINYRITTÄJÄ! |
RetkelläTorstai 22.8.2019 - Eija Bentaboula Kävimme pienellä porukalla katselemassa kotieläintilan elämää hiljattain. Ulkoilun merkityksestä ikäihmiselle on puhuttu ja kirjoitettu paljon, muttei sitä voi liikaa korostaa, tämäkin reissu sen todistaa. Eläinten kuntouttava ja terapeuttinen vaikutus on myös tutkitusti todistettu asia. Elämä palveluasumisessa ja ryhmäkodeissakin on pitkälti aikataulutettua, vaikka henkilökohtaisiin tarpeisiin ja mieltymyksiin pyritäänkin vastaamaan mahdollisuuksien mukaan. Siksi arjesta irtautuminen esimerkiksi retkien muodossa on tärkeää myös ryhmäkodin muistisairaalle mummolle. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kaikissa palvelutaloissa ja vastaavissa tulisi asua myös eläimiä tai ainakin olla mahdollisuus säännöllisiin kontakteihin eläinten kanssa. Monissa paikoissa onneksi näin jo onkin, ryhmäkodeissa asuu kissoja ja Karva-kaverit vierailevat tapaamassa asukkaita. Eläimiin suhtaudutaan myös osittain varauksellisesti ja sitä perustellaan allergioilla ja työmäärän lisääntymisellä. Ei eläimiä tarvitsekaan olla kaikissa yksiköissä mutta väitän, että joka talosta löytyy eläinrakkaita työntekijöitä ja asukkaita, joiden innostamana toisetkin voisivat saada osansa mieltä ja kehoa virkistävästä eläinenergiasta! Kotieläintilalla vieraillessamme koimme monia muistoja ja tunteita herättäviä hetkiä. Pysähdyimme katselemaan ja ihmettelemään vuohta, joka kurkotteli aidan yli ja nuuhki kättä. Raikkaassa ulkoilmassa liikkuminen ja eläimen kosketus yhdessä toivat mieleen asioita aina lapsuudesta saakka ja kun vanhuksen silmiin syttyi loiste hänen silittäessään eläimen lämmintä selkää, oli tilanne herkistävä myös allekirjoittaneelle. Erityisesti tästä retkestä jäi kytemään kipinä siitä, että luonto- ja eläinkokemusten tulisi olla entistä suuremmassa määrin jokaisen saavutettavissa ikään, kognition tasoon tai toimintakykyyn katsomatta ja jäänkin pohtimaan, miten voin tätä omassa työssäni mahdollisesti edistää. Kokemuksellisen tositarinan kirjoittaja Eija Bentaboula on geronomi ja työskentelee sosiaaliohjaajana Syystien monipuolisessa palvelukeskuksessa, vastuualueena palveluasuminen ja kaksi ryhmäkotia. Taustalla kymmenisen vuotta lähihoitajana vanhustyössä. Eläinten ja erilaisuuden ystävä.
|
"Sä kuulut päivään jokaiseen" - valalla vannottua rakkautta vai uhrautumista?Keskiviikko 15.5.2019 klo 8.53 - Geronomit, Metropolia AMK Antti Hakama, Erjastiina Heikkinen, Eevastiina Juojärvi Geronomi ikääntyvän toimintaympäristön kehittäjänä Iltalehden artikkelissa 31.1.2019 ja Yle ohjelmassa Valon ja varjon tango 1.2.2019 viihdetaiteilija Eino Grön kertoi yksinäisistä hetkistään pitkäaikaisen puolisonsa jouduttua hoitokotiin. Puoliso on elossa, mutta ei läsnä olevana jakamassa yhteistä arkea. Kuinka rakkauden ja kumppanuuden käy toisen puolison sairastuessa muistisairauteen? Tilanne on tuttu yhä useammalle ikääntyvälle pariskunnalle muistisairauksien lisääntyessä. Puoliso joutuu kohtamaan sairauden tuomat muutokset kumppanissaan ja pohtimaan, miten jatkaa omaa elämäänsä eteenpäin. Suhtautumiseen vaikuttaa varmasti se, millaiseksi kokee suhteen puolisoonsa muuttuvan ja miten voi toteuttaa omia tarpeitaan suhteessa. Rakkaus, läheisyys ja seksi ovat elämän aromisuola myös ikääntyvälle. Nykyisin ikäihmiset pysyvät seksuaalisesti aktiivisina aiempaa pidempään ja sen vaalimisen tärkeys korostuu myöhemmälläkin iällä. On totta, että vanhenemismuutokset ja sairaudet aiheuttavat fysiologisia ja psykologisia haasteita seksuaalisuuden toteuttamiselle. Tällaisia ovat esimerkiksi erektiovaikeudet, seksuaalisen kiinnostuksen lopahtaminen tai oman epävarmuuden lisääntyminen. (Kontula 2013: 351–352, 358.) Seksi, parisuhde ja sairastuminen Seksuaalisuus ja mahdollisuus läheisyyteen ovat tärkeä osa keskinäisen suhteen rakentamista. Sairastumiseen liitetään helposti ajatus intiimin läheisyyden häviämisestä, mutta israelilaisessa tutkimuksessa puolisoiden välinen rakkaus näyttäytyi moninaisena ilmiönä. Monet tutkittavista kuvasivat uudenlaisen intiimiyden ja vapaamman tunneilmaisun löytymistä. Rakkaus saattoi muuttua romanttisesta tunteesta myötätunnon sävyttämäksi. Ihmiset ja suhteet ovat erilaisia, patenttiratkaisujen sijaan yksilöllinen kokemus ratkaisee. (Shavit, Ben-Ze'ev & Doron 2019: 488, 501–511.) Muistisairaus muuttaa puolisoiden välistä suhdetta ja mahdollisuuksia oman sukupuoli-identiteetin kokemiseen. Intiimin kanssakäymisen säilyttämisessä naiset ja miehet eroavat toisistaan. Miehillä seksuaalinen kanssakäyminen sairastuneen kumppanin kanssa säilyi vielä pitkään, kun taas naisten rooli muuttui jo varhaisessa vaiheessa hoivaavaksi. Miehillä seksuaalista kanssakäymistä rajaaviksi tekijöiksi nousivat etupäässä fyysiset tekijät, naiset kuvasivat esteeksi persoonallisuuden muutoksen ja sen vaikutuksen emotionaaliseen ja älylliseen osallistumiseen. (Hayes, Boylstein & Zimmerman 2009: 48–59.) Oikeus läheisyyteen? Tiina Saastamoisen (2013) pro gradu -tutkimuksessaan haastattelemat omaishoitajat piirsivät muistisairauden koskettamasta elämästä yksinäisyyden, menetyksen, pelkojen, syyllisyyden ja kateuden leimaaman kuvan. Avioliittoon liittyvä velvollisuus kuitenkin sitoi suhteeseen. Parisuhdeterapeutti Sanna Aavaluoma (2014) kehottaa pohtimaan, kokeeko suhteen puolisoon edelleen parisuhteena. Koska sairaus koskettaa lähipiiriä henkilökohtaisesti vaikeuttaen tilanteeseen suhtautumista, puolison voi olla helpompaa hakea ymmärrystä ja tukea oman tilanteen ulkopuolella olevalta. Jouhtisen ja Saarisen (2013) opinnäytetyössä lähestyttiin teemahaastattelulla muistisairautta sairastavien omaa kokemusta seksuaalisuudesta. Seksuaalisuuden kokemus ei eronnut terveistä – tarve tuntea itsensä mieheksi tai naiseksi, tulla hyväksytyksi sekä saada läheisyyttä säilyy sairastuessakin, vaikka seksuaalinen itsevarmuus, omien halujen ilmaiseminen ja puolison kiinnostus vähenevät. Haastatteluista nousi esiin neljä erilaista ratkaisua: tilanteeseen tyytyminen, nuoruuden kokemuksilla ylpeileminen, häpeän tunteminen ja kaipauksen kokeminen. Miten hyvin seksuaalista identiteettiä ylläpitävät ja vahvistavat tekijät tulevat tunnistetuksi tämän päivän hoitokäytännöissä? Aiheesta käytyä nettikeskustelua leimaa toisaalta suvaitseva ja lempeä ymmärrys, toisaalta huoli hyväksi käytön kohteeksi joutumisesta tai ajatus seksuaalisuudesta käytösoireena (www.hoitajat.net). Parisuhde on keskeinen osa ihmisen sosiaalista toimintaympäristöä. Mahdollisuus kokea mielihyvää, mahdollisuus osoittaa tunteitaan ja tulla kohdatuksi on ihmisenä olemisen perustaa. Ei tunnu oikealta, jos tätä perustarvetta leimaa häpeän tunne. Ikääntyneiden seksuaalisuus on murroksessa, sillä nyt ikääntyvät suuret ikäluokat kokivat nuoruudessaan seksuaalisen arvomaailman vapautumisen 1960- ja 70-luvuilla. He pystyvät siis ilmaisemaan seksuaalisuuttaan lähtökohtaisesti paremmin, kuin edeltävät sukupolvet. Monet seksuaalisuutta rajoittavat asenteet ovat väistymässä ja aktiivinen seksielämä nähdään hyödyllisenä: sen on todettu vähentävän ikääntyvän sairastumisriskiä, rentouttavan ja vähentävän stressiä. (Kontula 2013: 352–353.) Ikääntyvien parisuhteet voivat nykytietämyksen mukaan hyvin, kolme neljästä arvioi parisuhteensa vähintään melko onnelliseksi. Tosin uskottomuus on lisääntynyt 2000-luvulla. Tämä koskee lähinnä miehiä, joista uskottomia nykyiselle kumppanilleen oli ollut 34 %, kun naisista vain joka kahdeskymmenes oli pettänyt nykyisessä suhteessaan. Parisuhteen ulkopuolella eläminen puolestaan näyttäisi koskettavan etenkin eläkeikäisiä naisia. Tämä selittyy miesten keskimääräistä lyhyemmällä eliniällä: 70- vuotiaista miehistä joka neljäs on kuollut, mutta naisista vain joka kymmenes. Miesten markkinat siis! (Kontula 2013: 353–357.) "Loppuelämäni ensimmäinen päivä" Niin, palataanpa alkuun eli tuleeko siis kulkea rinnalla myötä- ja vastamäessä? Vahvoja tunteita herättävä aihe on puhuttanut vuosi toisensa perään lehtien ja netin mielipidekirjoituksissa. Netin mielipidekeskusteluissa molemmat näkökulmat saavat puoltajansa: niin uskollisuus kuolemaan saakka, kuin ero sairastuneesta puolisosta (www.suomi24.fi; www.kaleva.fi). Puolisoiden välistä suhdetta ohjaavat pitkän yhteisen elämän aikana rakennetut tunteet ja vastavuoroiset velvollisuudet, jotka saattavat kantaa rakkauden hiipuessakin (Merta 2012). Ilta-Sanomissa haastateltu psykoterapeutti Tarja Santalahti puolestaan nostaa esiin terveen puolison oikeuden olla terve (Karttunen 2016). Jokaisen on ajateltava asia kohdallaan ja voisikin olla viisautta tehdä hoitotestamentin lisäksi parisuhdetestamentti! Herättäisikö Eino ja Marjatta Grönin tilanne vähemmän kohua, jos tällainen sopimus olisi tehty? Ainakin avoimuus voisi helpottaa tunteiden käsittelyä vaikeassa tilanteessa. Vaikka Eino Grön kertoo löytäneensä Seiskan artikkelissa (Nieminen 2019) elämäänsä uuden ystävän, hän on haastatteluissa todennut, että suhde puolisoon säilyy. "Tilanne on vakaa ja normaali. Olen naimisissa. Velvollisuuteni on seistä Marjatan tukena, eikä minulla ole tarvetta suunnitella mitään muuta. Ei suhteemme ole mihinkään hiipunut, vaikka Marjatan lähimuisti ei toimikaan. Kyllä hän minut edelleen tuntee ja tunnistaa, mikä on hienoa." Kuva. https://www.flickr.com/photos/eugeniowilman/4078415662/sizes/l/ Lähteet Aavaluoma, Sanna 2014. Muistisairaus parisuhteessa. Slideshare-kooste. Suomen psykologinen instituutti. Muistisairaanhoito 2014. Wanha Satama 28.10.2014. Saatavana osoitteessa: Hayes, Jeanne, Boylstein, Craig & Zimmerman, Mary K. Living and loving with dementia: Negotiating spousal and caregiver identity through narrative. Journal of Aging Studies 23 (2009): 48–59. Jouhtinen, Saara & Saarinen, Mervi 2013. Seksuaalisuus muistisairaan kokemana. Opinnäytetyö. Sosiaali- ja terveysalan yksikkö, Vanhustyön koulutusohjelma, Seinäjoen ammattikorkeakoulu, Seinäjoki. Karttunen, Anu 2016. Alzheimer-potilaan puoliso kertoo HS:ssa: Olen alkanut elää omaa elämääni, hankin naisystävän 26.10.2016 ja Saako muistisairaan puoliso ottaa uuden kumppanin? Psykoterapeutti: "Harva sanoo, että ei" 27.10.2016. Ilta-Sanomat. Saatavana osoitteessa: Kontula, Osmo 2013. Seksuaalisuus. Teoksessa Heikkinen, Eino, Jyrkämä, Jyrki & Rantanen, Taina (toim.). Gerontologia. Helsinki: Duodecim. Lehtikanto, Katariina 2019. Iltalehti. Eino Grön tänään 80 vuotta! Papin esimerkki rohkaisi jatkamaan elämäänsä vaimon muistisairaudesta huolimatta: "Olen löytänyt saman henkisen ihmisen". Julkaistu 31.1.2019. Saatavana osoitteessa: Merta, Anne 2012. Ikääntyneiden seksuaalisuus – Seksivätkö vanhatkin. Luentokooste, Turun ammattikorkeakoulu. Saatavana osoitteessa: Nieminen, Juhamatti 2019. Näin Eino Grön kommentoi mahdollista uutta suhdetta eläkeläisrouvaan - muistisairas vaimo hoitokodissa. 7.1.2019. Saatavana osoitteessa: Saastamoinen, Tiina 2013. Niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä, aina kuolemaan asti – Puolisoiden antamia merkityksiä muistisairauden vaikutuksille parisuhteessa ja arjessa. Gerontologian ja kansanterveyden pro gradu -tutkimus. Jyväskylän yliopisto, liikuntatieteellinen tiedekunta, terveystieteen laitos, Jyväskylä. Shavit, Orit, Ben-Ze’ev, Aaron & Doron, Israel 2019. Love between couples living with Alzheimer’s disease: narratives of spouse care-givers. Ageing & Society 39, 2019: 488–517. Cambridge University Press. Saatavana osoitteessa: Valon ja varjon tango. Henkilökuva Eino Grönistä. Ohjaus Matti Lötjönen. Tuottaja Oiva Petteri. Esitetty Yle Teema & Fem:ssä 1.2.2019. www.hoitajat.net. Dementiapotilaiden välinen seksi. Hoitajat.net -verkkosivut. Saatavana osoitteessa: www.kaleva.fi. Puoliso hoitokotiin, uusi tilalle? Kaleva/juttutupa -verkkosivut 18.4.2016. Saatavana osoitteessa: www.suomi24.fi. Kuinka tapahtuu ero dementiaa sairastavasta henkilöstä? Suomi24 -verkkosivut 27.9.2011. Saatavana osoitteessa: |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: yksinäisyys, seksuaalisuus, omaishoitajuus, parisuhde, muistisairaus, ikääntyminen, asenteet |
Kinestetiikan® voimavaralähtöinen toimintamalli - haasteista mahdollisuuksien löytämiseen geriatrisessa hoito- ja hoivatyössäTorstai 25.4.2019 - Virpi Hantikainen, TtT, dosentti, kinestetiikkakouluttaja, Kinestetiikkayhdistyksen pj Vanhusten kanssa työskenneltäessä hoidon- ja hoivan toimintaympäristöissä, jokainen kohtaa jossain vaiheessa seuraavia tilanteita: Muistisairasta Elviä käännellään vuoteessa ja hän tarrautuu vuoteenlaitaan. Eeroa ei saada nousemaan tuolista kahdenkaan hoitajan avustamana, hän ei ymmärrä mitä on tuolista ylösnouseminen. Paavo on jäykkä ja raskas siirreltävä ja jää siksi usein vuoteeseen. Paavon omat voimavarat heikkenevät ja hän jäykistyy entisestään liikkumattomuuden vuoksi. Nämä ovat tyypillisiä tilanteita vanhustyön arjesta. Omaishoitajat kohtaavat samanlaisia tilanteita kotona. Vanhuksen toimintakyvyn ylläpitäminen ja edistäminen sairaaloissa, hoivayksiköissä ja kotihoidossa on merkittävä sosiaali- ja terveydenhuollon laatukriteeri. Hoitotyöntekijät, terapeutit, avustajat ja omaishoitajat ovat aina tavalla tai toisella tekemisissä toisen ihmisen liikkumisen sekä oman liikkumisensa kanssa. Suuri osa hoitamisesta liittyy avustettavan tukemiseen ja ohjaamiseen tämän päivittäisissä perustoiminnoissa kuten siirtymisessä, peseytymisessä, pukeutumisessa, ruokailussa, WC-toiminnoissa ja hengittämisessä. Avustamisen tarkoituksena on auttaa ihmistä niissä toiminnoissa, joista hän ei pysty ikääntymisen, sairauden tai vamman vuoksi suoriutumaan omatoimisesti. Avustustilanteet ovat aina vuorovaikutustilanteita. Jokaisessa vuorovaikutustilanteessa avustettavan tulisi ymmärtää mitä hänessä ja hänelle tapahtuu. Kiinnittämällä enemmän huomiota vuorovaikutuksen tapaan ei ns. ”haastavia” tilanteita ehkä niin paljon olisikaan vaan näkisimme enemmän mahdollisuuksia. Miten kohtaamme ihmisen, millaisia sanoja käytämme, millaista äänensävyä, miten kosketamme ja tuemme ihmistä hänen omassa liikkumisessaan. Tärkeä kysymys vanhusten hoitotyössä on kuinka paljon asiakkaan liikkumisrajoitukset, toimintakyvyn heikkeneminen, passiivisuus, hoidon vastustaminen yms. ovat seurausta tavasta, jolla häntä avustetaan ja kuinka paljon itse sairaudesta tai vammasta? Kiinnitämmekö huomiota ensisijaisesti siihen mihin vanhus ei enää kykene vai siihen millaisia voimavaroja hänellä vielä on? Asiakaslähtöistä, kuntouttavaa ja toimintakykyä ylläpitävää toimintakulttuuria vanhustyössä on painotettu jo useita vuosia. Miten tämä toimintakulttuuri on määritelty työyhteisössä ja miten se todellisuudessa toteutuu? Onko henkilöstöllä riittävästi tietoja, taitoja ja käytännössä toimivia toimintamalleja? Siirrytäänkö liian helposti passiiviseen avustamiseen eli puolesta tekemiseen? Kinestetiikan® toimintamalli Kinestetiikka® on yksi kuntoutumista ja toimintakykyä edistävän toiminnan muoto, jonka mottoina ovat: ”Pienikin voimavara on mahdollisuus” ja ”Mahdoton on vain mielipide”. Toimintamallin avulla pyritään muuttamaan työn tekemisen tapoja sellaisiksi, että ne mahdollistavat niin asiakkaan kuin ammattihenkilöstön/omaishoitajien voimavarojen ihanteellisen hyödyntämisen päivittäisissä hoito- ja avustamistilanteissa, ylläpitävät ja edistävät toimintakykyä, kuntoutumista sekä henkilöstön ja omaishoitajien fyysistä ja psyykkistä työhyvinvointia. Sosiaali- ja terveysministeriön laatusuosituksissa hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2017-2019 kinestetiikka mainitaan hyvänä toimintamallina, joka lisää asiakkaiden omaa liikkumista ja samalla tukee henkilöstön työskentelyä (Sosiaali- ja terveysministeriö 2017). Kinestetiikka® on amerikkalaisten käyttäytymistieteilijöiden Lenny Maiettan ja Frank Hatchin yhdessä sveitsiläisten, saksalaisten ja itävaltalaisten hoitotyötekijöiden kanssa kehittämä voimavaralähtöinen toimintamalli hoitotyöhön. Kinestetiikka ei ole siirtomenetelmä tai tekniikka. Kinestetiikan avulla hoitajat, terapeutit ja omaishoitajat/läheiset saavat työhönsä kokonaisvaltaisen ja hienosäätöisen tavan tarkastella ja tunnistaa toimivaa vuorovaikutusta, ihmisen luonnollista liikkumista ja aistitoimintoja sekä niiden merkitystä yksilölliselle tukemiselle. ”Kinestetiikka on konkreettinen toimintatapa. Itse asiassa se on enemmän. Se on toimintafilosofia. Kinestetiikka on kaikkea sitä mitä tarvitaan kun puhutaan asiakaslähtöisyydestä, tasavertaisuudesta ja toisen ihmisen omien voimavarojen huomioimisesta.” (Jaakko Valvanne) Suomessa kinestetiikan koulutukset aloitettiin vuonna 1997 sairaanhoitaja, TtT Virpi Hantikaisen johdolla. Suomen Kinestetiikkayhdistys ry perustettiin keväällä 2009 (www.kinestetiikka.fi). Yhdistyksen tarkoituksena on tukea kinestetiikan kehittämistä koko Suomessa. Yhdistyksen kummeina ovat emerita professori Jaakko Valvanne ja kansanedustaja Merja Mäkisalo-Ropponen, joka toimii myös Muistiliiton hallituksen puheenjohtajana. Kinestetiikan perusoletukset:
Kinestetiikan tavoitteet:
Kinestetiikan tilanne Suomessa Kinestetiikka koulutuksen aloittamiseksi Suomessa asetimme tavoitteeksi ammattihenkilöstön vuorovaikutus-ja avustustaitojen paranemisen sekä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaiden osallisuuden tukemisen kaikilla hoitotyön alueilla. Hoito- ja terapiatyöntekijöiden tulisi saada työhönsä konkreettinen työkalu, jota he voivat soveltaa välittömästi työssään. Tähän tavoitteeseen on päästy hyvin 20-vuoden pitkäjänteisellä työllä. Yhdistyksen rekisteröimiä kouluttajia vuonna 2019 on 20 ja tutoreita n. 100 eri puolilla Suomea. Kinestetiikan koulutustarjonta on laaja ja työelämä kouluttaa henkilöstöään aktiivisesti. Vuoteen 2018 mennessä koulutettua henkilöstöä on yli 18 000. Koulutukset ovat moniammatillisia ja edistävät hoitotyöntekijöiden ja terapeuttien yhteistyötä. Kuntoutumista ei mielletä enää yksin fysioterapeuttien työksi vaan hoitohenkilöstö ymmärtää kuntoutumisen ja toimintakyvyn tukemisen merkityksen päivittäisten toimintojen avustustilanteissa ja ottavat enemmän vastuuta siitä. Olemme painottaneet esimiesten tärkeää roolia toimintamallin juurruttamisessa ja kirjoittaneet tästä teoksessa ”Parempi vanhustyö. Menetelmiä johtamisen kehittämiseen” (Hantikainen & Hoivala 2017). 2018 järjestimme esimiehille suunnatun kinestetiikan koulutuksen kolmella paikkakunnalla. Työelämän koulutusten lisäksi yhdistys on rakentanut yhteistyössä Gradia Jyväskylän kanssa kinestetiikan lähihoitajan opetussuunnitelmaan. Pilotointi toteutetaan vuoden 2019 aikana ja tavoitteena on tuottaa malli, jota voidaan hyödyntää valtakunnallisesti lähihoitajien koulutuksessa. Kinestetiikan sisällyttäminen sairaanhoitajien koulutukseen on aloitettu Hämeenlinnan AMK:n kanssa. Vuosien aikana opiskelijoilta on tullut vahva toive kinestetiikan oppimisesta jo koulutuksen aikana. Seuraavista linkeistä (videot löytyvät myös kotisivulta https://www.kinestetiikka.fi) pääsee katsomaan videoita, joita olemme tehneet yhteistyössä Pääkaupunkiseudun Omaishoitajat ja Läheiset ry:n sekä TV tuotanto Petri Merta Ky Mertavision kanssa: Veikon tarina (omaishoito) https://www.youtube.com/watch?v=FiOAWZkNh98&feature=youtu.be Pyörätuoliin siirtymisen opettelua yhdessä asiakkaan kanssa https://www.youtube.com/watch?v=G8t3dE9TPNE Kinestetiikka koetaan tärkeäksi hoitotyössä https://www.youtube.com/watch?time_continue=4&v=MtQApkhTQ1w Kinestetiikkayhdistys on tuottanut kursseilla käytettävän kirjallisen kurssimateriaalin sekä kinestetiikan opetusvideon (DVD). Marraskuussa 2018 ilmestyi ensimmäinen kinestetiikan oppikirja “ Toimintamalli voimavarojen ylläpitämiseen liikkeen avulla” PS-kustannuksen kustantamana. Geronomi ja kinestetiikka Merja Koskinen, geronomi, muistihoitaja, kinestetiikkakouluttaja Jos tarkastellaan geronomin hyvin monenlaisia työmahdollisuuksia, ollaan aina tiiviisti tekemisissä ikäihmisen hyvinvoinnin kanssa. Samalla voimme tarkastella myös geronomin ja kinestetiikan yhteisiä rajapintoja sekä kinestetiikan perusajatusten, että geronomin kompetenssien pohjalta. Geronomin tutkintohan perustuu kansainvälisiin ja kansalliseen koulutuksen tasokuvauksiin, valtakunnallisiin vanhustyön strategioihin ja laatusuosituksiin, työelämälähtöisyyteen ja monialaiseen gerontologiseen tutkimustietoon. Yhteiskunnassa tarvitaan nyt luovuutta, visioita ja kokonaisvaltaista vanhustyön osaamista. Tarkoituksena on koko ajan kehittää tulevaisuuden vanhustyötä ja mahdollistaa iäkkään ihmisen elämän, osallisuuden ja toimijuuden toteutumista. Geronomi (AMK) voi toimia kuntatason asiantuntijana vanhustyössä, erilaisten järjestöjen palveluksessa, projekteissa, muistityössä, omais- ja läheispalveluissa. Koska geronomit toimivat hyvin laaja-alaisesti ikäihmisten hoidossa, kinestetiikka tarjoaa toimintakykyä tukevan ja kunnioittavan lähestymistavan. Kinestetiikka osana arkea Voimavaralähtöisen toimintamallin sisäistäminen kinestetiikan muodossa, lisää entisestään ennalta ehkäisevän ja kuntouttavan vanhustyön taitoja geronomeilla. Esimerkiksi kotikäyntien yhteydessä voidaan todeta miten asiakkaan luonnolliset liikemallit toteutuvat hänen omassa toimintaympäristössään. Tarkoitus on kiinnittää huomio jäljellä oleviin voimavaroihin, sillä pienikin voimavara on aina mahdollisuus. Esimiestehtävissä työsketeleville geronomeille kuuluu mm. palvelujen ja niiden tarpeiden arviointi, koordinointi ja ohjaus. Myös tällöin kinestetiikka tarjoaa apua henkilökunnan jaksamisen tukemiseen eli arjentyökaluja luovuuden ja uusien toimintamallien myötä. Geronomi osaa myös toimia vanhustyön eettisten periaatteiden mukaisesti ja edistää niiden toteutumista, edistää iäkkään ihmisen itsemääräämisoikeutta oikeudenmukaisuutta ja yksilöllisyyttä ihmisarvoisen vanhuuden turvaamiseksi, tämä kaikki käy yhteen myös kinestetiikan ajatusmaailman kanssa. Tavoitteena on kyky empaattiseen, dialogiseen ja reflektiiviseen vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen tasavertaisena erilaisten ihmisten kanssa. Geronomi pyrkii moniammatillisessa yhteistyössä arvioimaan, suunnittelemaan ja toteuttamaan ikäihmisten tarpeiden mukaisia palvelukokonaisuuksia. Asiakas on aina keskiössä, tällöin kinestetiikkakaan ei ole erillinen osa ikäihmisen arkea. Jalkautettuna arkeen kinestetiikka tukee ikäihmisen laaja-alaista hyvinvointia ja toimintakykyä suhteessa yksilön voimavaroihin ja hänen omaan elämäänsä. Tarkoitus on myös osata ohjata ja neuvoa ikäihmistä sekä hänen omaisiaan, perhettään ja läheisiään heidän yksilöllisissä tarpeissaan ja arjessa selviytymisessään, erityisryhmänä esimerkiksi muistisairaat. Muistisairauden avustustilanteisiin kinestetiikka antaa uudenlaista ymmärrystä. Miten esimerkiksi vuorovaikutusta voidaan parantaa kehollisen / hoidollisen kosketuksen avulla. Tärkeää on lisäksi pystyä tuottamaan tietoa vanhuspalvelujen ennakointiin ja pystyä asiantuntijana osallistumaan myös yhteiskunnalliseen keskusteluun ikäihmisten asemasta yhteiskunnassa . Vielä tärkeämpää on pyrkiä vaikuttamaan siihen omalla konkreettisella toiminnallaan. Kinestetiikka antaa loputtomat mahdollisuudet voimavaralähtöiseen toimintaan, ei vaan sanoihin, vaan myös tekoihin. Kinestetiikan ajatusmaailma ja kinestetiikkaan kouluttautuminen täydentää geronomin vahvaa ammattiosaamista entisestään. Kinestetiikan sertifioidut laatuyksiköt 2014-2019 Yhdistys on vuodesta 2014 sertifioinut kinestetiikan laatuyksiköitä. Sertifointi on kunniamaininta yksiköille, jotka ovat systemaattisesti juurruttaneet toimintamallia työyhteisöön. Laatuyksiköt ja sertifikaatit ovat nähtävillä yhdistyksen kotisivulla.
Lähteet Hantikainen V, Hoivala T. (2017). Uusien työtapojen käyttöönotto® –esimerkkinä kinestetiikan hyödyntäminen. Teoksessa Kulmala J (toim.) Parempi vanhustyö. Menetelmiä johtamisen kehittämiseen. PS Kustannus, Jyväskylä. Pp 54-69. ISBN 978-952-451-778-2 Kujala P, Wallden A, Hantikainen V. (2015). Kinestetiikasta voimia asiakkaille ja henkilöstölle. Pro Terveys: Terveystieteiden akateemiset johtajat ja asiantuntijat ry 3/2015: 22-24. Sosiaali- ja terveysministeriö ja Kuntaliitto (2017). Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi. Sosiaali- ja terveysministeriö. Julkaisuja 2017:6. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/80132/06_2017_Laatusuositusjulkaisu_fi_kansilla.pdf?sequence=1 Stenman P, Turkki L, Vähäkangas P, Hantikainen V, Elo S. (2016). Kinestetiikan käyttöönottoon liittyvät muutokset vanhustenhuollossa toimivan hoitajan toimintaympäristössä. Gerontologia 30(3) 2016. Pp. 106-118. Suomen Geronomiliitto ry. Geronomi AMK kompetenssit. Viitattu 21.4.2019 https://www.suomengeronomiliitto.fi/geronomi/kompetenssit
|
Uusi hallitus esittäytyy aurinkoisin terveisinPerjantai 29.3.2019 Tiina Toikka, hallituksen puheenjohtaja Olen vanhustyön sekatyöläinen, joka suuntaa aina sinne, minne tuulet milloinkin vievät. Niin pääkaupunkiseutu, kuin maakunnat ovat minulle tuttuja. Geronomin juureni ovat kuitenkin tiukasti Seinäjoen avaruudessa ja kannan aina ylpeydellä ja suurella rakkaudella sydämessäni meidän kaikkien geronomien kantaäidin Aila Vallejo Medinan oppeja. Tällä hetkellä leppeät geronomituulet ovat viemässä minua jälleen kohti uutta ja mielenkiintoista. Lähes vuosikymmen kestänyt kunnallinen urani vaihtuu järjestötyöhön, kun aloittelen työtäni Suomen Muistiasiantuntijat ry:n Alva-toiminnan suunnittelijana. Suomen Geronomiliiton hallituksessa minulla starttasi toinen vuosi ja ensimmäinen vuosi puheenjohtajana. Lisäksi opintoni Metropolian vanhustyön YAMK -tutkinnossa jatkuvat vielä tämän vuoden. Isona minusta tulee siis geronomi isolla Y:llä! Työn ja opintojen vastapainona rentoudun neulepuikot ja aivan liian kallista lankaa käsissä. Mutta mikään ei voita puikkojen hentoista kilinää ja pehmeän merinovillan juoksua sormissa. Minusta tuleekin vanhana se keinutuolissa kiikutteleva, sukkaa kutova mummo, joka pitää koko lähitienoon lasten varpaat lämpöisinä. Jenni Karne, hallituksen sihteeri Tulen Pirkanmaalta Vesilahden maalaismaisemista. Olen valmistunut lähihoitajaksi vuonna 2002 ja siitä asti työskennellyt vanhuspalveluissa, pääasiallisesti kotihoidossa. 2013 valmistuin Metropolia Ammattikorkeakoulusta Geronomiksi. Geronomiliiton hallitukseen tulin valituksi 2017. Itselläni on neljä kissaa, jotka ovat tärkeä osa elämääni. Haluaisinkin nauttia vanhuuden päiväni omassa kodissa asuen mahdollisimman pitkään kissalaumani kanssa. Kun en enää kotona pärjää haluan muuttaa perhekotiin maalaismaisemiin, jossa on eläimiä. Muistiliittoa lainaten " Jokaisella on oikeus omannäköiseen elämään".
Minna Kataja-Rahko Olen Helsinkiläistynyt, kuitenkin aina etelä-pohjalainen, kahden teinipojan äiti. Olen valmistunut geronomiksi Seinäjoen ammattikorkeakoulusta joulukuussa 2013. Töitä olen ikäihmisten parissa tehnyt opiskeluajoista lähtien ja Helsingin kaupungin leipiin astuin kesällä 2013. Tällä hetkellä olen työvapaalla Helsingin kaupungin toimesta ja työskentelen Pääkaupunkiseudun omaishoitajat ry:ssä omaistoiminnan kehittäjänä. Vastuualueenani yhdistyksessä minulla ovat vapaaehtois- ja vertaistoiminnankoordinointi sekä omaishoidon kokemusasiantuntijakoulutukset. Haluaisin viettää lempeän ja rakkaudentäyteisen vanhuuden. Toivoisin, että saisin kokea asioita ja nauttia elämästä yhdessä rakkaitteni kanssa. Uskon, että minustakin tulee viisas vanhus ja pystyn elämänkokemustani hyödyntämällä olemaan monessa mukana, auttamaan läheisiäni ja kulkemaan heidän rinnallaan pitkin mutkikkaita elämänpolkuja. Omannäköinen vanhuus on jokaisen oikeus.
Katri Kulmala Monenlaisten elämän polkujen kautta maalta isolle kirkolle kulkeutunut geronomi ja vapaaehtoistoiminnan koordinaattori, joka päivä matkalla kohti uusia seikkailuja. Vapaaehtoistoiminnan koordinointi ja kehittäminen on ollut osa työtäni vuodesta 2011, ensin vanhustyössä ja nykyisin seurakunnassa. Elän elämäni parasta aikaa 5-sukupolven keskimmäisenä linkkinä ja eri elämänvaiheissa eläviä lähimmäisiäni seuratessani olen kiitollinen, että elämä jatkuu omien lasteni ja lastenlasteni myötä ja että ikääntyvät vanhempani ja isoäitini ovat vielä läsnä elämässäni. On mahtavaa oppia koko ajan uusia asioita ja olla mukana ratkomassa monenlaisia haasteita. Odotan aikaa, jolloin lapsenlapset hyppäävät bussiin ja matkaavat stadiin mummin luo. Toivon, että haluni itseni kehittää säilyy ja erilaiset mielenkiintoiset aiheet innostavat vielä vanhanakin. Uskon elämän mittaisen oppimisen mahdollisuuksiin ja haluaisin harrastaa lapsuudessa alkanutta ratsastusharrastustani vielä yli kasikymppisenäkin. Eteenpäin vie elämän nälkä ja halu olla tekemässä hyvää.
Heidi Oilimo
Hanna Paunonen Olen kahden rakkaan lapsen äiti, vaimo, tytär ja sisko. Olen koulutukseltani kuvataiteilija, lähihoitaja ja geronomi. Työskentelen tällä hetkellä sosiaaliohjaajana ja työtehtäviini kuuluu monenlaista tekemistä aina palveluohjauksesta, etsivän vanhustyön kautta ryhmien ohjaamiseen ja kehittämistyöhön. Heittäydyn elämään ja annan sen viedä. En aina tiedä minne se minua vie mutta luotan siihen, että elämä kantaa. Sitten kun minä olen vanha, niin toivon, etten koskaan menetä kipinääni, sisimpäni sielua ja elämän iloa. Haluan, että ääneni kuultaisiin ja mielipiteitäni kunnioitettaisiin. Toivon, että rinnallani olisi rakkaita ihmisiä ja ystäviä, enkä kokisi yksinäisyyttä. Elämässä on oltava tahtoa, sisua, iloa ja naurua. Toivon, että voin olla kuulemassa tarinaa ja luoda iloa sekä toivoa huomiseen. Haluan olla rohkaisemassa kaikkia ikäihmisiä saamaan äänensä kuuluviin. Kirsi Rantanen Olen toukokuussa 13 vuotta täyttävän Sini tytön äiti. Sini rakastaa ratsastusta ja äiti laulamista. Perheeseemme kuuluu kaksi kissaa, miesystäväni ja hänen Chihuahua. Arkemme on rakkaudellinen, jossa avoimuus ja tunteiden osoittaminen ovat ykkösasioita. Elämän onnellisuus koostuu mielestäni rauhasta, rakkaudesta ja rakkaista ihmisistä. Minulle on luonto ollut aina voimavara. Nautin luonnon kauneudesta kaikkina vuodenaikoina ja pyrin luontoon aina, kun se on mahdollista. Olen valmistunut geronomiksi vuonna 2016 Metropolia ammattikorkeakoulusta. Olen koulutukseltani myös yhteisöpedagogi. Vanhustyön äärellä olen työskennellyt 9 vuotta. Työskentelen Gerontologisessa sosiaalityössä, omaishoidon toimintakeskuksen toiminnanohjaajana. Arvostan työtäni ja olen onnellinen saadessani omalta osaltani olla tukemassa omaishoitoperheiden arkea. Olen yksinäisyyttä lievittävässä ja syrjäytymistä ehkäisevässä toiminnassa mukana Vanhustyön keskusliiton Ystäväpiiri –ohjaajien kouluttajana ympäri Suomen maata. Se myös on todella hienoa työtä, josta olen nauttinut paljon. On tärkeää, ettei kenenkään tarvitsisi olla yksin eikä tuntea tarpeettomuuden tunnetta. Se ei ole ihmisarvoista! Vanhustyö on sydämenasiani. Kukaan ei koskaan saisi lakata unelmoimasta ja haluaisin, että vanhuksille mahdollistetaan unelmien tai itselle tärkeiden asioiden toteutumista vielä silloin, kun se tuntuu jo hyvin kaukaiselta tai mahdottomalta. Minulle ammatillisesti on tärkeää, että vanhukset saavat tuntea kuuluvansa muiden joukkoon, tulevat kuulluiksi, heistä välitetään ja he voivat toimia sillä toimintakyvyllä mikä heillä on. Pienet asiat ovat merkityksellisiä ja kullanarvoisia. Kun minä olen vanhus enkä enää pysty asumaan kotona haluan elää edellä kuvattua vanhuutta, jossa minua kuullaan ja arvostetaan. Siihen asti haluan elää samanlaista, hiukan muuttunutta elämää, rakkaitteni ja läheisten ihmisten kanssa arjen iloista nauttien ja murheissa toinen toisiamme tukien. Toivon pysyväni aktiivisena pitkään ja saavani tehdä asioita, jotka voimauttavat. Haluan geronomina olla mahdollistamassa vanhuksille arvokasta vanhuutta, jossa jokaisella vanhuksella ja hänen elämällään on merkitystä. |
1 kommentti . Avainsanat: |
Geronomi yhteiskunnallisena vaikuttajanaTiistai 16.5.2017 - Minna Turunen, YTM, yhteiskuntatieteellisten ja sosiaalialan aineiden tuntiopettaja, hyvinvointiala, Lapin ammattikorkeakoulu Osallistuin marraskuussa 2016 Geroverkoston kokoukseen, jonne geronomikoulutusta järjestävien ammattikorkeakoulujen edustajat kokoontuivat verkostoyhteistyön merkeissä. Verkostopäivillä geronomiopiskelija esitteli juuri ulos tullutta kirjaansa, jossa hän kuvaa vanhempiensa sairastumista muistisairauteen ja aikaa heidän omaishoitajanaan. Yleisössä heräsi kysymys kirjan kirjoittajan mahdollisista ajatuksista ryhtyä tulevaisuudessa kirjailijaksi. Yleisöstä esitetty kysymys herätti minut pohtimaan, että voisiko olla niin, että kirjoittaminen ja käytännön työ geronomina eivät olisikaan toisiaan poissulkevia asioita, vaan erittäin ajankohtainen osa geronomin asiantuntijuutta? Voisiko olla niin, että tämän päivän yhteiskunnallisessa tilanteessa tarvitaan asiantuntijuutta tuoda ikääntyneiden muistisairaiden ääni ja oikeudet esiin ja vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin ikääntyneen aseman parantamiseksi?
Ideani tämän artikkelin kirjoittamiseksi lähti liikkeelle pohdinnoistani geronomista yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttajana. Työskentelen tällä hetkellä yhteiskuntatieteellisten ja sosiaalialan aineiden tuntiopettajana vanhus- ja hoitotyön koulutusohjelmissa Lapin ammattikorkeakoulussa Kemissä. Yhteiskuntatieteilijänä lähellä sydäntäni ovat erilaiset yhteiskunnalliset ja sosiaaliset ilmiöt, joihin ikääntyminen kuuluu.
Ikääntymistä tapahtuu kronologisen, biologisen ja psyykkisen vanhenemisen lisäksi myös jossakin yhteiskunnallisessa ajassa ja paikassa. Yhteiskunnallinen konteksti vaikuttaa siihen, millaisena vanhana oleminen nähdään ja millaiseksi vanheneminen yhtenä elämänvaiheena muodostuu. (Jyrkämä 2001, 276.) Ihmiset tuottavat sosiaalista todellisuutta puhein, sanoin, elein, äänenpainoin jne. Sillä, miten puhumme esimerkiksi ikääntymisestä ja ikääntyneistä sekä mitä tiedämme ikääntyneiden arjesta, on merkitystä, kun halutaan vaikuttaa ikääntyneiden asemaan yhteiskunnassa.
Uudistuneessa sosiaalihuoltolaissa korostetaan rakenteellista sosiaalityötä ja sen merkitystä, jolla tarkoitetaan yksilön sosiaalisesta hyvinvoinnista huolehtimista ja sosiaalisia ongelmia koskevan tiedon välittymistä ja sosiaalihuollon asiantuntemuksen hyödyntämistä hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301). Rakenteellisen sosiaalityön keinoin pyritään siis vaikuttamaan vallitseviin yhteiskunnan rakenteisiin ja olosuhteisiin yksilön hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi. Yksi geronomikoulutuksen valtakunnallisista kompetensseista eli osaamisalueista on, että geronomi osallistuu moniammatillista asiantuntijuuttaan hyödyntäen keskusteluun ikääntyneiden asemasta niin vanhuspalveluissa kuin laajemmin yhteiskunnassa (Suomen Geronomiliitto ry).
Väestön ikääntyminen vaikuttaa siihen, että sosiaali- ja terveyspalvelujen tarve ikääntyneillä kasvaa. Toisaalta ikääntyneiden arvostaminen ja yleinen suhtautuminen ikääntymiseen elämänvaiheena vaikuttavat ikäihmisten asemaan laajemmin yhteiskunnassa. Ikääntymisestä ja muistisairauteen sairastumisesta kirjoittaminen arjen ruohonjuuritasolta kaunokirjallisuuden keinoin on mielestäni erittäin hieno avaus ja osoitus geronomin osaamisesta ja asiantuntijuudesta vaikuttaa tietoisuuteen ikääntyneiden mahdollisista elämäntilanteista sekä asemasta niin palvelujen käyttäjänä kuin laajemmin yhteiskunnassa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen järjestäminen on tarkoitus siirtää 18 uuden maakunnan vastuulle vuoden 2019 alusta lukien. Yksi uudistuksen peruspilareista on palveluintegraatio, jolla tarkoitetaan palveluiden sovittamista yhteen asiakkaan tarpeiden mukaiseksi kokonaisuudeksi. (Sote- ja maakuntauudistus 2017.) Koulutuksen aidon moniammatillisuuden vuoksi geronomin keskeisintä osaamisaluetta on mielestäni ymmärrys ikääntyneen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja sen edistämisestä yksilön, yhteisön sekä yhteiskunnan tasoilla. Ikääntyneen palvelujen sovittaminen yhteen asiakkaan tarpeiden mukaiseksi kokonaisuudeksi edellyttää työntekijältä juuri tätä kokonaisvaltaista ymmärrystä ikääntyneen hyvinvoinnista.
Ikääntymisen monialainen tarkasteleminen konkretisoituu tulevassa sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa, jonka tavoitteena on ehjät palvelukokonaisuudet, sujuva palveluohjaus ja palvelutarpeiden havaitseminen sekä arviointi. Yksi sote-uudistusta ennakoiva hallituksen kärkihanke liittyy alueellisten asiakas-/palveluohjaustoimintamallien kehittämiseen yhteistyössä alueen toimijoiden kanssa ikääntyneiden kotona asumisen tukemiseksi sekä arjessa selviytymisen parantamiseksi (STM 2016). Ikääntyneiden palveluohjaus edellyttää gerontologista osaamista ja mielestäni tässä kohtaa olisi oiva paikka gerontologisen palveluohjauksen osaamisen kehittämiselle.
Minulle geronomikoulutus sisällöllisesti näyttäytyy osaamisen ja asiantuntijuuden tuottamisena, joka vastaa ajankohtaisiin sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä tapahtuviin muutoksiin sekä tarpeeseen uudistaa ja kehittää sosiaali- ja terveyspalveluita. Lisäksi suhtautuminen ikääntymiseen elämänvaiheena ja ikääntyneiden yhteiskunnalliseen asemaan vaikuttaminen ovat tässä ajassa olevia ajankohtaisia haasteita, joihin vastaamista voitaisiin geronomikoulutuksessa edelleen vahvistaa ja kehittää. Kuva: Kirjoittaja Minna Turunen Lähteet Jyrkämä, J. 2001. Vanheneminen ja vanhuus. Teoksessa A. Sankari & J. Jyrkämä (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa, 267-314. Tampere: Vastapaino. STM. 2016. Kärkihanke. Kehitetään ikäihmisten kotihoitoa ja vahvistetaan kaikenikäisten omaishoitoa 2016-2018. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2016:32. Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301. Sote- ja maakuntauudistus 2017. Viitattu 20.2.2017. http://alueuudistus.fi/etusivu. Suomen Geronomiliitto ry 2014. Geronomi AMK kompetenssit. Viitattu 20.2.2017. http://www.suomengeronomiliitto.fi/geronomi/kompetenssit.
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ikääntyminen, yhteiskunta, hyvinvointi |
Yksinäisyys - pahoinvoinnin juurisyyTiistai 2.5.2017 - Satu Riihelä, geronomiopiskelija, FM Vanhusten yksinäisyys nousee aika ajoin julkisuuteen. Ongelma on tiedostettu ja ratkaisuja etsitään niin vapaaehtoistoiminnasta kuin uudesta teknologiastakin. Mutta onko todella ymmärretty, kuinka vakavasta asiasta on kyse? Kuva: Antti Hakama Tätä kirjoitusta motivoi geronomiopiskelijakollegani ja kotihoidossa lähihoitajana työskentelevän Antti Hakaman löytämä vanhuksen riipaiseva viesti (ks. kuva). Antti pohdiskeli vanhusten yksinäisyyttä seuraavasti: ”Löysin kotihoidon aamukäynnillä tämän lapun, mihin oli vapisevalla käsialalla tehty nämä pienet lisäykset. Tämä sai minut taas kerran pohtimaan vanhusten yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteita kotiympäristössä. Viime vuosien kasvava trendi on ollut se, että vanhuksia pyritään pitämään kotioloissa mahdollisimman pitkään. Vaikka teknologia onkin tehnyt vanhusten kotona pärjäämisestä turvallisempaa, tämä ei kuitenkaan poista ikäihmisen kokemaa subjektiivista yksinäisyyden ja turvattomuuden tunnetta.” Antti Hakama on myös työssään havainnut, että tuettuihin asumisratkaisuihin päädytään helpommin, jos vanhuksella on merkittäviä fyysisiä toiminnanvajauksia tai hän on muistisairas. Antti jatkaa pohdintaa: ”Helposti paitsioon joutuvat hiljaiset ja "helpot" vanhukset, jotka eivät aiheuta vaaratilanteita tai häiriöitä, mutta kärsivät silti kovasti yksinäisyydestä ja turvattomuudesta. Heidän protestikseen jää usein vain kuvan mukainen pieni sivuhuomautus kotihoidon paperiin, eikä se valitettavasti vielä riitä mihinkään jatkotoimenpiteisiin ...ei vaikka ikäihmisen oma tarve seuralle ja sosiaaliselle tuelle olisi miten suuri.” Miten ongelma pitäisi ratkaista? Kenen on vastuu? Tarkastelen seuraavassa yksinäisyyttä hiukan laajemmin. Kuva: Pixabay CC0 Public domain Mitä yksinäisyydestä sitten pitäisi ymmärtää?
1. Yksinäisyys on subjektiivinen kokemus Yksinäisyys on käsitteenä yhtä monitahoinen kuin ilmiönäkin. Tarkoitan tässä kirjoituksessa yksinäisyydellä koettua ja subjektiivista tunnetta yksinäisyydestä eli toivotun sosiaalisen kanssakäymisen puutetta. Tämä erotuksena sosiaalisten suhteiden vähäisyydelle ja yksin olemiselle, joista kumpikaan ei välttämättä tarkoita yksinäisyyttä. Olennaista on nimenomaan kokemuksen subjektiivisuus – vain ihminen itse tietää, onko hän yksinäinen. Yksinäisyyttä ei voi päätellä ulkoisista tekijöistä, eikä edes ihmissuhteiden määrästä. 2. Yksinäisyys on yhteiskunnallinen ongelma Yksinäisyys koskee suuria ihmisryhmiä, joten sen kansanterveydellinenkin merkitys on suuri. Vaikutukset siis näkyvät myös väestötasolla. Länsimaissa on määritelmistä riippuen yksinäisten osuudeksi arvioitu 20–40 prosenttia aikuisista ja pysyvästi yksinäistenkin osuudeksi 5 prosenttia.1 Vuosituhannen vaihteen jälkeen on tieteessäkin alettu havaita yksinäisyyden yhteiskunnallisuus2. Kyse ei ole vain yksilön ongelmasta. Yksinäisyys vaikuttaa merkittävästi väestön hyvinvointi- ja terveyseroihin2, joten se pitäisi nostaa sosioekonomisten erojen rinnalle väestön elämänlaadun tarkastelussa. Monitahoisena ilmiönä yksinäisyys kuitenkin voi olla joko erojen syy tai seuraus2, joten helppoa ratkaisuakaan ei ole näköpiirissä. Pitää kaivautua syvemmälle. Yksinäisyys on vahvasti sidoksissa yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja se on yksi yhteiskunnallisen eriarvoisuuden muoto. Yksinäisiä on tilastollisesti yhtä paljon kuin taloudellisesti köyhiä, mutta koettu yksinäisyys vähentää elämänlaatua enemmän kuin taloudellinen köyhyys3. Yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevat ihmiset löytyvätkin sieltä, missä heikko sosioekonominen asema yhdistyy yksinäisyyteen3. 3. Yksinäisyys aiheuttaa monia ongelmia mutta se ei ole sairaus Suomalaisessa tutkimuksessa on havaittu yksinäisyyden mm. lisäävän sairastavuutta ja aiheuttavan masentuneisuutta, aloitekyvyttömyyttä, tulevaisuuden pelkoa, eristäytymistä kotiin, sosiaalisia pelkoja, työttömyyttä, velkaantumista, lohtushoppailua ja -syömistä, päihteidenkäyttöä sekä ruokahaluttomuutta.4 Kun vuonna 2015 toteutetussa kansalaiskyselyssä kysyttiin vanhusten turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä, neljä viidestä vastaajasta piti yksinäisyyttä vakavimpana turvattomuuden aiheuttajana – vakavampana kuin muistisairauksia.5
Yksinäisyys voi sairastuttaa mielen ja aivot. Yksinäisyys jättää jälkensä mieleen ja aivoihin, ja toistuvat yksinäisyyden kokemukset vahvistavat muistijälkiä ja vaikuttavat siihen, miten ihminen tarkkailee ympäristöään. Kun ympäristöä peilataan yksinäisyyden aiheuttamien kielteisten tunteiden läpi, mielikuva maailmasta voi näyttää synkältä ja toivottomalta. Tämä puolestaan saattaa johtaa masennukseen. Vanhusten yksinäisyyden on myös esimerkiksi todettu lisäävän muistiongelmia, mutta vielä ei tarkkaan tiedetä, aiheuttaako alkava muistisairaus yksinäisyyttä vai johtaako yksinäisyyteen liittyvä virikkeiden puute henkisten toimintojen laskuun.6 Yksinäisyys vaikuttaa monin tavoin myös ihmisen fyysiseen terveyteen ja tutkimuksissa on löydetty useita biologisia mekanismeja, joiden välityksellä yksinäisyys sairastuttaa. Yksinäisyys jopa lisää kuoleman riskiä ja johtaa ennenaikaiseen vanhenemiseen. Yksinäisyyden vaikutusten tutkiminen on kuitenkin haasteellista ilmiön monitahoisuuden vuoksi ja tämä on syytä pitää mielessä tulkintoja tehtäessä.1
4. Yksinäisyys vaikeuttaa yksinäisyydestä irti pääsemistä
Yksinäisyys on usein pysyvää ja se saattaa jopa periytyä opittuina ajattelu- ja käyttäytymismalleina. Pitkittynyt yksinäisyys alkaa muuttaa yksinäisten käsityksiä, mielikuvia ja tulkintoja omasta itsestään sekä muista ihmisistä ja heidän aikomuksistaan. Yksinäisyys heikentää myönteisiä tunteita ja vahvistaa kielteisiä, ylläpitää ahdistusta ja saa ihmisen kiinnittämään huomiota surullisiin ja pelokkaisiin ilmeisiin iloisten sijaan. Tämä vaikeuttaa sosiaalisten suhteiden luomista ja saattaa estää osallistumisen ja ystävystymisyritykset. Tutkimuksessa on esimerkiksi havaittu, että kroonisesti yksinäiset tulkitsivat sosiaaliset onnistumiset (esim. kutsun saamisen juhliin) sattumiksi tai että muut kokivat tilanteen pakoksi. Epäonnistumiset (esim. ei kutsuttu mukaan) taas tulkittiin omista ominaisuuksista (esim. ikävystyttävä, epäonnistunut tai huono) johtuviksi ja nämä nähtiin pysyväksi olotilaksi.7 Kenen vastuulla on yksinäisyyden vähentäminen? Kansalaisten (84 %) mielestä yksinäisten auttaminen on lähipiirin (suvun ja ystävien) vastuulla. Seuraavina tulevat suomalaisten mielestä kirkko (59 %) ja lähinaapurusto (52 %). Julkisen sektorin odotti auttavan yksinäisiä vain 38 % suomalaisista ja kansalaisjärjestöiltä odotti apua vain 31 %.8 Nämä tulokset kertovat siitä, ettei yksinäisyyden yhteiskunnallisuutta ymmärretä vaan sitä pidetään yksityiselämään liittyvänä asiana. Toivon kirjoitukseni herättävän pohdintoja vastuukysymyksistä. Kenelle yksinäisyyden torjunta sinun mielestäsi kuuluu?
Yksinäisyyden stigma vaikeuttaa yksinäisyyden vähentämistä. Tämä näkyy hyvin järjestöjen toiminnassa, jotka eivät kohdenna toimiaan suoraan yksinäisille vaan kiertoilmaisujen kautta muulla tavoin määritellyille kohderyhmille – kuten vanhuksille. Järjestöjen toimintaa ohjaavissa dokumenteissa yksinäisyyden vähentäminen kuitenkin näyttäytyy usein merkittävänä tehtävänä.8 Ehdotan, että uskallamme myös lausua sanan ”yksinäisyys” ääneen. Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä ja osoitetaan yksinäisille, ettei yksinäisyydessä ole mitään hävettävää!
Yksinäisyyden lääkkeeksi tarjotaan usein esimerkiksi harrastuskerhoja tai muita sosiaalisia tilaisuuksia. Vakavimpaan yksinäisyyteen tarjonta ei kuitenkaan auta. Entä järjestötoiminnan mahdollisuudet yksinäisyyden torjunnassa? Miten toiminnan kohteet muutetaan toimijoiksi? En osaa tähän vastata, mutta nostan kysymyksen pohdittavaksi. Olennaista olisi mielestäni kuitenkin torjua yksinäisyyttä ennen kuin se kroonistuu – hoitaa syitä eikä seurauksia. Tilapäinen yksinäisyys muuttuu pahimmillaan koko elämän kestäväksi olotilaksi. Tähän tarvitaan sellaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia päätöksiä, jotka vähentävät syrjäytymistä ja huono-osaisuutta yhteiskunnan rakenteiden tasolta lähtien. Lääkkeeksi tarvitaan myös apua ymmärtävältä kanssakulkijalta tai ammattilaiselta, joka tarjoaa onnistumisen kokemuksia ihmiselle, jonka omat voimavarat eivät riitä.
Entä kotihoidon varaan asuntoihinsa vangeiksi jääneet vanhukset? Riittääkö avuksi, että lähetetään paikalle jonkin järjestön vapaaehtoinen ystävä? Ei riitä. Meidän pitää vakavasti pohtia myös rakenteellisella tasolla yksin kotona asumisen ihannetta. Olisiko olemassa jotain vaihtoehtoja hoivakodin ja yksityisen asunnon välillä? Kammoan sellaista tilannetta, että yksinäisyyttä ja sen seurauksia aletaan hoitaa esimerkiksi masennuslääkkeillä. Silloin olemme epäonnistuneet pahasti.
Tarvitaan myös lisää tieteellistä tutkimusta erityisesti vanhusten yksinäisyydestä. Nyt tieteellinen pohja on luvattoman ohut. Huomiota herättää se, miten pieni osa yksinäisyydelle on annettu alan perusteoksessa, Gerontologiassa9. Yksinäisyydestä on teoksessa kirjoitettu lyhyt tiivistelmäkappale sosiaalisen toimintakyvyn alakappaleeksi10. Myös kokemuksellisen vanhenemisen kappaleessa yksinäisyys mainitaan ihmissuhteiden ongelmana11. Korostan, ettei tämä kirjoitus ole katsaus alan tutkimuskirjallisuuteen, ja yksinäisyys toki näyttäytyy useissa tutkimuksissa. Mielelläni näkisin kuitenkin, että vanhusten yksinäisyys nostettaisiin päärooliin – ongelman monitieteisyydestä ja haasteellisuudesta huolimatta.
Geronomin vastuu yksinäisistä
Toivon geronomeilta yksinäisyyden laaja-alaisuuden sekä rakenteellisuuden ymmärrystä. Toivon myös geronomien muistavan yksinäisyyden merkityksen monien ongelmien juurisyynä. Hoidetaan syitä eikä pelkästään seurauksia. Yksinäisyyteen on kiinnitettävä huomiota toiminnan kaikilla tasoilla – toimi geronomi sitten ruohonjuuritasolla tai organisaatioiden ylemmillä askelmilla. Vaikutetaan siis yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja toimitaan ymmärtävinä kanssakulkijoina. Luodaan myös mahdollisuuksia sosiaaliseen vuorovaikutukseen, poistetaan sen esteitä, annetaan toivoa ja tuotetaan positiivisia kokemuksia. Jokaiselle geronomille löytyy tapa vaikuttaa. Tehdään geronomeista myös yksinäisyyden asiantuntijoita! Viitteet (1-11) lähteineen 1. Kauhanen, Jussi 2016. Yksinäisen terveys. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 96–113. 2. Saari, Juho 2016a. Aluksi: Matkalla yksinäisyyteen. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 9–29. 3. Saari, Juho 2016b. Suomalainen yksinäisyys. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 33–51. 4. Junttila, Niina – Kainulainen, Sakari – Saari, Juho 2015. Mapping the lonely landscape: Assessing loneliness and its consequences. The Open Psychology Journal 8. 89–96. 5. Kekki, Tuula – Mankkinen, Teija 2016. Turvassa? Kansalaisturvallisuuden tila Suomessa. Valtioneuvoston tutkimus- ja selvityssarjan julkaisusarja 8/2016. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia. 6. Muller, Kiti – Lehtonen, Johannes 2016. Yksinäisyys, aivot ja mieli. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 73–95. 7. Junttila, Niina 2016. Yksinäisyyden ulottuvuudet. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 52–69. 8. Grönlund, Henrietta – Falk, Hanna 2016. Kolmas sektori ja yksinäisyyden vähentäminen. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 253–272. 9. Heikkinen, Eino – Jyrkämä, Jyrki – Rantanen, Taina (toim.) 2013: Gerontologia. 3., uudistettu painos. Helsinki: Duodecim. 10. Tiikkainen, Pirjo 2013. Sosiaalinen toimintakyky. Teoksessa Heikkinen, Eino – Jyrkämä, Jyrki – Rantanen, Taina (toim.): Gerontologia. 3., uudistettu painos. Helsinki: Duodecim. 284–290. 11. Heikkinen, Riitta-Liisa 2013. Kokemuksellinen vanheneminen. Teoksessa Heikkinen, Eino – Jyrkämä, Jyrki – Rantanen, Taina (toim.): Gerontologia. 3., uudistettu painos. Helsinki: Duodecim. 237–244.
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vanhuus, yksinäisyys |
Mä hiihdänSunnuntai 26.2.2017 klo 18.08 - Nina Arekari Työpaikalla kävimme aamukahvin aikaan vilkasta keskustelua talvilajeista ja tämän talven lumitilanteesta. Päässäni pyörähti teeman mukaisesti soimaan hiljattain kuulemani Antti Tuiskun hittibiisi. Levy jäi repeat -tilaan pitkäksi toviksi. Noin kymmenennen soittokerran kohdalla tämän korvamadon kertosäe alkoi tuomaan mieleeni tuttuja asiakkaita ja heidän kokemuksiaan arjen haasteissa: ”Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusi mäki, onks sen jälkeen vielä mäki?” Usein ikääntyneiden kotiin suunnattuihin palveluihin liitetään sanayhdistelmät ”kotona pärjääminen” tai ”kotona selviytyminen”. Nämä ilmaisut ovat aina kuulostaneet vierailta. Eikö kotona ensisijaisesti asuta ja eletä? Mieleeni tulee tusinatavara tosi-tv, jossa henkilö heitetään poikkeaviin olosuhteisiin ottamaan mittaa itsestään ja ympäristöstään. Havahduin kuitenkin selaamaan päässäni tilanteita menneiltä vuosilta ja totesin, että toisaalta termit ovatkin erittäin osuvia. Sosiaaliohjaajan työssä olen saanut kokea asiakkaiden rinnalla iloa hyvistä kohtaamisista, palvelukokemuksista ja arkea helpottavista muutoksista. Olen nähnyt toiveikkuutta, kiinnostusta ja innostusta. Eivät kaikki ikääntyneet ole uusia tai tuntemattomia asioita vastaan. Olen myös nähnyt pettymystä ja epätoivoa, kun palvelut eivät täsmää tarpeisiin, vaikka miltä kantilta katsoisi. Toimintakyvyn muutosten myötä elämä ja asuminen voi todellakin muuttua joskus selviytymiseksi. Palvelurakenteen muutokset toteutuvat parasta aikaa Suomessa. Helsingissä kevennetään järjestelmää muun muassa kehittämällä sähköisiä palveluja ja tehostamalla asiakasprosesseja. Suuret voimat ovat liikkeellä. Vauhdissa meinaa huimata niin asiakasta, kuin työntekijääkin. On luvassa paljon hyvää, kuten yhteinen asiakastietojärjestelmä. Näen kolmannen sektorin asiantuntijuuden arvostuksen olevan hyvässä nousussa ja vanhanaikaisten raja-aitojen madaltuvan. Halutaan tehdä enemmän yhdessä. Mutta toki muutosten myötä nousee myös kysymyksiä. Itselläni herää usein huoli asiakkaista, jotka eivät kykene käyttämään sellaisia palveluja, joita heille on nykypäivänä tarjolla. Koska lisää henkilöresursseja sote -alan palveluihin ei ole luvassa, saattavat niin sanotut väliinputoajat jäädä yhä useammin joko tai -tilanteeseen. Ennaltaehkäisevien palvelujen tulisi toimia nimensä mukaisesti ja ottaa vahvemmin huomioon toimijuuden näkökulma. Kaikki voittavat, mikäli osataan kuunnella asiakkaan todellista tilannetta ja joustaa tarpeen mukaan. En näkisi ollenkaan huonona vaihtoehtona jonkinasteista paluuta kodinhoitaja-tyyppiseen kulttuuriin. Sillä voitaisiin vastata jatkuvasti esiintyvään tarpeeseen: “kun joku kävisi täällä katsomassa ja juttelemassa”. Toinen asia, johon tulisi kokemukseni mukaan kiinnittää tarkemmin huomiota, on etsivä työ erilaisten palvelujen rajapinnoilla. Asiakas saattaa astua monenlaisesta ovesta sisään rikki menneen käden kanssa ilman että kukaan tietää, että kotona hänellä on rikki mennyt jääkaappi. Eikä välttämättä varaa uuteen, saatika jääkaapin sisältöön. Näissä tilanteissa ei ymmärrettävästi aulatilojen infolehtiset riitä. Henkilöstölle tulee varmistaa riittävä osaaminen erilaisten tarpeiden tunnistamiseen, sekä toimiva palvelupolku. Myös matalan kynnyksen neuvontaa on pidettävä yllä ja osattava sijoittaa sinne, missä ihmiset todellisuudessa liikkuvat. Tästä on jo olemassa hyviä tuloksia esimerkiksi Helsingin palvelukeskuksissa, liikkuvan sosiaaliohjauksen osalta. Toivottavasti siis muutoksen tuulissa huolehditaan, että kaikki pysyvät ladulla. Myös ne, jotka eivät niin välitä hiihtämisestä ;) Nina |
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: palveluverkosto, palveluiden suunnittelu, sote, ikääntyneet |
Metsäterapia kunniaanTorstai 8.9.2016 klo 17.35 - Sirkka-Liisa Kivelä Metsäpoluilla kävely kuuluu rakkaimpiin harrastuksiini. Erityisen paljon pidän liikkumisesta tai marjojen ja sienten poimimisesta tuulisessa syksyisessä metsässä. Tuulen vapaus ja viikko viikolta muuttuvat lehtipuiden ja varpujen upeat värit viehättävät minua. Kävelemisen tai marjastuksen jälkeisenä iltana kuulen tuulen huminan ja aistin metsän rauhan vielä vuoteessa mennessäni nukkumaan. Mieleni tasapaino heijastuu uniinkin. Elokuun kävelyretkeni Helsingin puistometsiköissä toivat mieleeni kirjallisuuden ja runouden kuvauksia vanhuudesta elämän syksynä. Mietin tämän yhteyden todenperäisyyttä ajatuksissani Helena Anhavan runo Linnut lähtevät, lapset irtaantuvat. Ihan huomaamatta syksy asettuu meihin, naava kuuseen. (Kysy hiljaisuudelta itseäsi, Otava, 1974). Kävellessäni toistin melkein ääneen Claes Anderssonin vanhenemista ja rakkautta käsittelevän, vuonna 2013 suomenkielisenä ilmestyneen runokirjan nimeä Syksyni sumuissa rakastan sinua (WSOY, 2013) Syksy merkitsee surun aikaa joillekin ihmisille. Minä en kuulu heihin. Lakastuvia heinikoita katsoessani tiedän niiden tehneen kesän työnsä. Ne ovat varistaneet elämän koodin sisältävät ja uuden syntymisen takaavat siemenet maahan. Puiden värikylläiset lehdet eivät ole merkki lopullisista jäähyväisistä eli elämän loppumisesta. Puut näyttävät riemuitsevan tulevasta lepokaudesta. Ne hyvästelevät meidät vain talven ajaksi jättäen mieliimme toivon tulevasta uudesta kasvukaudesta. Ajatuksissani päädyin siihen, että syksy on osuva vertauskohde vanhuudelle. Iäkäs ihminen on kasvattanut lapsensa ja tehnyt muun elämäntyönsä. Hän on pudottanut siemenet uutta kasvua varten. Ongelmana kuitenkin on se, että emme osaa nähdä vanhojen ihmisten kauneutta ja värikkyyttä. Ryppyinen iho, harmaat hiukset, kumara ryhti, hitaat liikkeet ja muistin rakoileminen merkitsevät meille vain fyysistä, ulkoista olemusta. Ne kertovat ihmisen olevan vanha. Katseemme ei ulotu niiden taustalla oleviin kokemuksiin, seuraavien sukupolvien hyväksi tehtyyn työhön ja elämän tuomaan viisauteen. Vanhojen ihmisten väriloiston paljastuminen edellyttää meiltä kykyä keskustella, kysellä, kuunnella ja kiinnostusta ihmisenä elämiseen. Iäkkäiden ihmisten parissa työskentelevinä tiedämme, että vanhan tai vanhenevan ihmisen koko elämän tunteminen avaa meille heidän värikkyytensä. Menneen eli historian tunteminen auttaa näkemään nykyisyyden pinnan alle. Tämän olen huomannut todeksi laajemmassakin perspektiivissä. Eläkkeelle siirryttyäni kiinnostuin maamme historiasta. Lukemani Ruotsin ja Venäjän vallan sekä itsenäisyyden ajan tapahtumia, maatalouden ja teollisuuden kehittymistä, eri aikakausien rakennustyylejä, taidetta ja muotoilua, sotia ja sotien jälkeistä aikaa kuvaavat kirjat ovat avanneet minulle uusia näkymiä ja oivalluksia nykypäivään. Suomalaisten ja suomalaisuuden arvo on kohonnut mielessäni. Näitä näkymiä olen syventänyt vierailemalla museoissa ja kuolinpesien huutokaupoissa. Nykyisin yhä useammat Helsingin ja muiden paikkakuntien talot ja huutokauppojen esineet kertovat minulle niistä ajoista, jolloin ne ovat syntyneet ja jotka ne ovat nähneet. Väitän jopa, että maamme historian tuntemuksen laajentaminen on opettanut minua ymmärtämään nykypäivän vanhoja ihmisiä aikaisempaa paremmin ja nostamaan heidät ansaitsemalleen korokkeelle. Metsä- ja luontoympäristössä liikkumisella on kansainvälisissä ja suomalaisissa tutkimuksissa todettu myönteisiä fyysisiä ja psyykkisiä vaikutuksia. Verenpaine alenee, sokeriarvot tasoittuvat ja masennus ja ahdistuneisuus vähenevät. Onkin ryhdytty puhumaan metsäterapiasta. Metsät eivät kuitenkaan ole ainoat hyvinvoinnin lähteet luonnossa. Liikunta missä tahansa miellyttävässä luontoympäristössä virkistää ja rauhoittaa. Järvimaisemat elvyttävät monien suomalaisten mieliä. Marjojen ja sienten poiminta kuuluu metsäterapian parhaimpiin muotoihin. Monipuoliset aistielämykset, tunne luonnon vankkumattomasta pysymisestä vuosisadasta toiseen ja liikunta lienevät luonnon hoitoelementit. Olen tavannut lähes kaikenikäisiä ihmisiä puistometsiköissä kävellessäni. Apuvälineen turvin liikkuvat puuttuvat näistä puistoista. Päiväkodin lapsia on tullut vastaani ryhminä. Muut ovat kävelleet yksin tai parin – kolmen ihmisen ryhminä. Kaupunkien puistoista, maaseutujen metsiköistä ja muualta luonnosta löytyy itsenäisesti käveleville iäkkäille sopivia polkuja. Heille metsäterapia sopisi ryhmätoimintana. Kanssakäyminen ja yhteisöllisyys voisivat lisätä luonnon elvyttävää vaikutusta. Apuvälineen turvin liikkuvat voivat auttajan seurassa tehdä retkiä lähimetsän tai puiston reunaan tai järven tai meren rantaan. Jatkuvaa inhimillistä panosta vaativaa hoito- ja hoivatyötä tekeville metsäterapia on oivallinen tapa rentoutua ja virkistyä. Harva harrastus tai terapia on näin helposti saatavaa ja halpaa. Kirjoittaja on yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri, emeritaprofessori. |
Pirkanmaan geronomien ensimmäisessä tapaamisessa heräteltiin ideoita yhteiselle toiminnalleSunnuntai 5.6.2016 klo 16.53 - Saara Jouhtinen Pirkanmaalla vaikuttaville geronomeille kopsahti helmikuussa mukava kutsu Facebookissa. Geronomi Jenni Karne oli ottanut asiakseen luoda Pirkanmaalaisille geronomeille oman Facebook-ryhmän koko Suomen kattavan Geronomit-ryhmän rinnalle. Eipä aikaakaan kun ryhmässä oli jo yli kolmekymmentä jäsentä odottamassa yhteistä toimintaa ja verkostoitumista. Pirkanmaan geronomien ensimmäistä kokoontumista alkoivat suunnitella Jenni Karne ja Kati Laine, paikaksi valikoitui Lempäälän Ehtookoto. Tapaamispäiväksi sovittiin perjantai 13. toukokuuta. Paikalle pääsi kuusi geronomia (Jenni Karne, geronomiopisk. Kati Laine, Saara Jouhtinen, Aila Suoanttila, Hanna Hyvönen ja Henna-Maaria Jussila), joista neljä työskentelee Tampereella ja kaksi Lempäälässä. Ihka ensimmäisen tapaamisen kunniaksi Ehtookoto tarjosi meille maittavan salaatin ja kahvit herkullisen juustokakun kera (Ehtookodon tiloissa toimivasta Satu Luukkaan lounas -ja pitopalvelusta.) Syömisen lomassa tutustuimme rennossa hengessä toisiimme ja kerroimme, mistä koulusta kukin on valmistunut sekä millaisissa työtehtävissä toimii tällä hetkellä. Osa tunsi jo entuudestaan toisensa, mutta jokainen pääsi tapaamaan myös uusia kollegoja. Pian puheenaiheeksi nousivat myös opinnäytetyöt ja niiden tekeminen, kun ei kenelläkään tuo auvoisa opiskeluaika ollut vielä kovin kaukana. Tässä porukassa työkokemusta löytyi niin esimiestyöstä, palveluohjauksesta, kotihoidosta sekä omaishoitajien ja muistisairaiden parissa työskentelystä. Koimme rikkautena, että jokaisella oli kokemusta hieman eri tehtävistä geronomin työkentällä. Ällistymistä ja innostunutta pohdintaa herätti Aila Suoanttilan kertomus työpaikkansa Zora-robotista, josta keskustelu rönsysi geroteknologiaan ja robotteihin ikäihmisten parissa. Nautittuamme salaatin lähdimme kiertämään Ehtookodon monipuolisia tiloja Kati Laineen opastuksella. Tästä kierroksesta heräsi idea, että voisimme jatkaa kokoontumisia vuoroin jokaisen työpaikalla ja nähdä samalla erilaisia geronomien työnkuvia. Kahvia hörppiessä pohdimme, kuinka kokoontumisia jatketaan, ja mikä olisi loppukesästä tai alkusyksystä sopiva päivä seuraavalle tapaamiselle. Aktiivisuutta ja intoa seuraavan tapaamisen järjestämiseen löytyi osallistujista. Henna-Maaria Jussila otti tehtäväkseen laittaa Facebook-ryhmäämme kyselyn sopivista päivistä, jotta seuraavaan tapaamiseen pääsisi mahdollisimman moni. Seuraavaa kokoontumispaikkaa lupasi selvitellä ensisijaisesti Aila Suoanttila. Tapaamisen lopuksi räpsäistiin mikäpä muu kuin reilu ryhmäselfie. Totesimme, että ei sitä turhan usein tule Pirkanmaalla törmättyä työkentällä toisiin geronomeihin. Jäimme siis jokainen innolla odottamaan seuraavaa kertaa ja yhä uusiin geronomeihin tutustumista. |
Vanhuskin unelmoiLauantai 27.2.2016 klo 12.32 - Teija Krohns Ajaessani töihin, mietin unelmia. Mietin, kuinka itse olen elänyt koko elämäni niin, ettei mikään ole tullut helposti. Kaikki mitä olen saavuttanut, olen saavuttanut itse, tekemällä töitä unelmien eteen. Viime vuosina unelmia vain on tupsahdellut eteeni niin, etten uskaltanut niistä edes unelmoida. Unelmia, joihin en koskaan uskaltanut itseäni laskea päiväunissakaan mukaan. Ihmiset ovat aina unelmoineet. Mutta miten unelmat muuttuvat sukupolvien myötä? Millaisista asioista isovanhempamme ovat unelmoineet? Ovatko he unelmoineet etelän lomista, paksummista tilipusseista vai hienommasta autosta? Unelmoivatko he täydellisestä vartalosta, jonka saavuttaisi vain kuntosalilla huhkien? Vai mindfullnesista ja nykytrendin mukaisesta hidastamisesta? Voi olla, että he unelmoivat edellä mainituista. Ehkä he kuitenkin unelmoivat keväisin siitä, että syksyllä tulisi runsas sato. Ehkä he unelmoivat säästävänsä rahaa, jotta saisivat ostettua uuden mekkokankaan. Ehkä varakkaammilla oli erilaiset unelmat. Mietin, ovatko unelmat riippuvaisia koulutustaustasta tai varallisuudesta? Antaako raha mahdollisuuden unelmoida erilaisista asioista? Entä mistä unelmoi tehostetussa palveluasumisessa asuva vanhus? Poistaako muistisairaus kyvyn unelmointiin? Kun riittävästi pohdin asiaa, mielenkiintoni iäkkäiden unelmiin ja unelmointiin syveni. Ilokseni huomasin, että Metropolia Ammattikorkeakoulussa oli tartuttu aiheeseen erään projektin tiimoilta. Kuitenkaan kirjallisuutta ei aiheesta löydy. Kuten opiskelijat projektikuvauksessaan kertovat, muistisairaiden ryhmätuokioissa käytetään paljon muistelua metodina. Miksi ei voisi käyttää myös tulevaisuudesta puhumista ja unelmointia? Tai kysyä kotona asuvalta vanhukselta palvelutarpeen arvioinnissa, mistä sinä unelmoit? Onko sinulla tavoitteita tulevaisuudelle? Toki unelmat ovat myös hyvin henkilökohtaisia, mutta ihminen kokee osallisuutta omaan elämäänsä, kun saa kokea unelmia ja saa suunnitella tulevaa. (Alastalo, K. ym. 2013. Vanheneminen ja unelmat. Metropolia Ammattikorkeakoulu.) Unelmoidaan siis kaikki, vauvasta vaariin. Annetaan mahdollisuus myös iäkkäille unelmointiin ja autetaan heitä unelmoimaan. Tuskin kukaan unelmoi vakavista tai surullisista asioista, joten unelmathan tuovat pelkästään iloa elämään. |
Vuodenvaihteen pohdintojaMaanantai 25.1.2016 klo 16.07 - Sirkka-Liisa Kivelä, emeritaprofessori Edeltäneen vuoden tapahtumien tarkastelu ja tulevaa vuotta koskevien toiveiden laatiminen kuuluvat vuodenvaihteeseen. Minäkin pohdin niitä vuoden 2015 vaihtuessa vuodeksi 2016. Tarkastelukulmaksi valitsin iäkkäiden arvostuksen. Mielestäni yksi vuosi on turhan lyhyt aika muutossuuntien arviointiin, joten tarkastelin menneen trendejä parin vuoden ajalta. Vuosien 2014 ja 2015 aikana olen havainnut valonpilkahduksia suhtautumisessa iäkkäisiin ja jopa kaikista vanhimpiin kansalaisiin. Lehdistössä ja televisiossa ei ole esitetty pelkästään huonoja uutisia vanhusten hoidosta ja oloista. Hyvistä ja inhimillisistä hoitomalleista on kerrottu melko yleisesti. Näitä esimerkkejä tarvitaankin kannustamaan hoidon kehittämistä ja kohottamaan vanhusten arvostusta. Uskon, että vanhuudesta myönteisesti ja totuudenmukaisesti kertovat lehtiartikkelit, televisio-ohjelmat, teatteriesitykset ja elokuvat muuttavat kansalaisten asenteita ja vähentävät iäkkäiden syrjintää. Lehdissä on kerrottu aktiivisista iäkkäistä, jotka eivät ole suostuneet passiivisiin rooleihin ja itsensä mitätöintiin. Aira Samulin ei ole ainoa uuden vanhenemisen malli. Ikiliikkeessä olevat naiset sekä nuorekkaat mummot ja papat kuuluvat monien lehtien artikkeleihin. Suurin osa kuvatuista henkilöistä on nuoria iäkkäitä, mutta myös todella vanhojen aktiivisesta elämästä löytyy kirjoituksia. Vuoden 2015 lopulla ilahduin 100 vuoden kieppeillä olevan, pyörätuolilla liikkuvan miehen Espanjaan muuttoa koskevista lehtiartikkeleista. Todella vanhojen avioparien elämä ja onnellisuus näyttävät kiinnostavan toimittajia. Vuosisadan rakkaustarinana otsikoitu kirjoitus vuonna 1917 syntyneiden, kotonaan asuvien aviopuolisoiden ajatuksista ja päivittäisestä elämästä ei ole ainoa pitkää ja syvää rakkautta kuvaava kertomus. ”Tulisit jo kotiin” oli tämän artikkelin aviomiehen hartain toive vaimon jouduttua sairaalaan. Toimittajat eivät ole unohtaneet palvelutalojakaan kuvatessaan vanhusten onnellisuutta. Sata vuotta elämäniloa kertoi palvelutalossa asuvasta, aktiivisesti liikuntaa harrastavasta 100-vuotiaasta. Vanhuksista on puhuttu myös teattereissa. Anneli Kannon kirjaan Pala palalta pois perustuva teatteriesitys syyskaudella 2015 oli hyvä kuvaus Alzheimerin tautiin sairastuneesta. Ei se negatiivinen ollut, mutta jäin kaipaamaan myönteisempää kuvaa tästä vaikeasta taudista. Positiivisten uutisten näkyvyyden lisääntymiseen lienee useita syitä. Iäkkäät, jotka toimivat ja näkyvät yhteiskunnassa, ovat asennemuutosten promoottoreita. Ikärakenteen muutos on vääjäämättä vaikuttanut asenteisiin. Vanhat eli 85 vuotta täyttäneet ovat tulleet yhteiskuntaamme 90-luvulla, ja heidän määränsä on kasvanut jatkuvasti. Huonokuntoisetkin vanhat ihmiset kävelevät ja näkyvät kaduilla, pankeissa, posteissa, kaupoissa ja muissa palveluissa. Heitä kuuluu kaikkien kansalaisten, myös toimittajien läheisiin. Ikääntyvät ja vanhat sekä senioreiden ja vanhusten puolustamiseen perustetut yhdistykset ovat aktivoituneet kohottamaan iäkkäiden arvostusta. Tämäkin on lisännyt senioreiden näkymistä. Olen suorastaan ylpeä vuosien 2014 ja 2015 itsenäisyyspäiväjuhlista Presidentinlinnassa. Presidentti oli valinnut veteraanit ja lotat juhlien kunniavieraiksi molempina vuosina. Rollaattorilla tai pyörätuolilla nuoren saattajansa kanssa juhliin osallistuvat vanhat toivat esille sen, että he ovat yhteiskuntamme normaaleja ihmisiä ja haluavat ja osaavat juhlia. Yksi arvokas tapahtuma voi vaikuttaa vanhojen ihmisten arvostukseen enemmän kuin sata lehtikirjoitusta, televisio-ohjelmaa, teatteriesitystä, elokuvaa tai muuta tapahtumaa. Tämä näkyy vuoden 2014 juhlien suurimman tähden, veteraani Hannes Hynösen vaikutuksena julkiseen keskusteluun. Iloisesta 101-vuotiaasta Hynösestä tuli hetkessä julkkis. Samanlaisen myönteisen julkisuuden saivat kolme veteraania, joiden laulu Veteraanin iltahuuto herkisti presidentin puolisoineen kyyneliin vuoden 2015 juhlassa. Olen ilahtunut myös siitä, että presidentti piti lottapukua juhlien kauneimpana pukuna ja hänen mielipiteensä nostettiin esille lehtien palstoilla. Itsenäisyyspäivän juhlat eivät ole ainoa osoitus siitä, että presidentti arvostaa vanhoja kansalaisia. Hän on osallistunut veteraanien tilaisuuksiin. Uskon kansakunnan johtajan asenteilla olevan merkitystä meidän muiden näkemyksiin. Mitä toivon vuodelta 2016? Fyysisesti huonokuntoisia näkyy kaduilla ja linnan juhlissa. Muistisairaat ovat vielä pimennossa. Olen löytänyt vain vähän positiivisia kirjoituksia muistisairaana elämisestä tai matkoihin, juhliin ja muihin tapahtumiin osallistuvista muistisairaista. Toimittajien omat pelot muistisairautta kohtaan ja muistisairaan läheisten häpeän tunteet muistiltaan heikentyneen henkilön käyttäytymisestä eivät saa estää tämän ryhmän arvostuksen kohottamista. Emme opi ymmärtämään muistisairaita ja heidän tarpeitaan, jos emme saa kuulla ja lukea hyvää elämää elävistä muistisairaista. Toinen toivomani asia on se, että hyvistä hoitomalleista kerrottaisiin nykyistä enemmän. Maassamme on paljon hoitotyöntekijöitä ja omaishoitajia, jotka tekevät vaativaa työtä vanhusten hyväksi pikemminkin ilolla kuin surulla ja mahdollistavat hyvän elämän huonokuntoisille iäkkäille. Michael Haneken draamaelokuvan Rakkaus soisin rohkaisevan suomalaisia elokuva- ja TV-ohjaajia kuvaamaan muistisairaiden ja heidän hoitajiensa iloa ja surua. Vanhustyö ei ole pelkästään yksilö- ja perhekeskeistä työtä. Siihen kuuluu vaikuttaminen vanhusten aseman parantamiseksi. Meidän vanhustyössä toimivien on pidettävä huoli siitä, että vanhuksista kerrotaan myös myönteisesti. Vanhuksia arvostavassa yhteisössä arvostetaan vanhustyötä ja sen tekijöitä. Saamme omaakin arvoamme kohoamaan. Tehdään aloitteita! Samalla meidän on kuitenkin tuotava esille epäkohtia, joita vanhusten hoidossa ja asemassa on. Emme saa tuudittautua pelkästään myönteisyyteen. Epäkohdatkin on saatava esille. Haastetaan itsemme ja toisemme vaikuttamaan yhteiskunnassa! |
Muistisairaan ikäihmisen kohtaaminen ympärivuorokautisessa hoiva- ja hoitoympäristössä - Tulevan geronomin pohdintojaPerjantai 1.1.2016 - Geronomiopiskelija Geronomin opintojen toisen lukuvuoden syksyllä pureuduimme muistisairaan |
Pohdintoja marraskuustaSunnuntai 8.11.2015 klo 10.45 - Iisa Turunen Pidän syksystä ja sen tuomasta tunnelmasta. Kynttilöistä, lämpimistä sävyistä vaatteissa, villasukista ja mausteisista ruoka-annoksista, mutta olen kuitenkin vahvasti kesäihminen ja joka vuosi marraskuussa minut valtaa suunnaton valon ja auringon kaipuu. Marraskuussa aamut ovat yhtä pimeitä kuin illat ja suurin osa viettää päivän valoisan ajan sisällä töissä ollessaan. Joillekin hämärä ja pimeys tuovat levollisuutta ja se rauhoittaa mielen, mutta kaltaiseni kesäihmiset etsivät päivällä auringonsäteitä ja toivovat saavansa nauttia niistä edes pienen hetken verran. Marraskuu ja syksy kuitenkin tulevat joka vuosi. Pohdin, mitkä asiat auttavat jaksamaan marraskuun yli ennen kuin lumi (toivottavasti) laskeutuu valaisemaan loppuvuotta. Minun selviytymiskeinoni ovat aika perinteisiä, jakakaa siis ihmeessä teidän tapoja viettää syksyä ja jaksaa töissä! Olisi myös mielenkiintoista kuulla rauhoittaako syksy teitä vai odotatteko jo valoisia päiviä? Ulkona liikkuminen ja mahdollisuuksien mukaan myös päivällä. Olen onnekas, koska työpaikallani ulkoillaan säännöllisesti asukkaiden kanssa ja lähden mukaan aina kun se on mahdollista. Mikään ei piristä työpäivän aikana paremmin kuin happihyppely hyvässä seurassa! Työpäivän jälkeen pyrin singahtamaan myös luontoon ja lenkille. Muistuttelen itselleni, että kosteassa ilmassa on helpompi hengittää kuin kesäpäivän lämmössä ja ihokin pysyy paremmassa kunnossa kostealla säällä. Asenne ratkaisee, myös marraskuussa. Tämä onkin helpommin sanottu kuin tehty ja helposti unohdan asenteen merkityksen marraskuun pimeydessä. Tämän voi kotijoukot myös todistaa! Onkin hyvä yrittää nähdä hyvät puolet asioissa ja pyrkiä ajattelemaan positiivisesti, mutta jos se ei onnistu niin ainakin voi yrittää ottaa pimeyden neutraalisti vastaan, eikä ajatella asioita negatiivisen suhtautumisen kautta. Ennen töihin lähtöä, hymyile aamuisin peilikuvallesi, vaikka olo olisi kuinka väsynyt. Näin keho saa viestin hyvän olon tunteesta ja pian voit huomata sen olevan todellinen tunnetilasi. Sokerina pohjalla ja runkona kaikelle, jotta edellä kuvatut asiat voivat toteutua ovat riittävä veden juonti ja hedelmät. Kotona minulla on vesilasi koko ajan käytössä ja työpöydällä pyrin pitämään vesipullon aina lähettyvillä. Työhuoneessa on myös paljon viherkasveja, jotka tuovat väriä ja piristystä päivään sekä lisäävät huomattavasti viihtyvyyttä. Tietysti täytyy saada aina päivän D-vitamiini annos, vahvana kiitos! Miten marraskuu vaikuttaa sinun jaksamiseen töissä ja kotona? Minkälaisia keinoja sinulla on selättää mahdollinen väsymys vai oletko kenties tehopakkaus syksyisin luonnostaan? |
Geronomin oma ammattiyhdistys.
Yhdessä olemme enemmän.
Tule mukaan kasvavaan joukkoomme!
Meille on tärkeää, että geronomin ainutlaatuinen vanhustyön
sosiaali- ja terveydenhuollon osaaminen tunnustetaan.