Miksi palvelutalossa koetaan yksinäisyyttä?

Tiistai 26.5.2020 klo 12:39 - Tanja Rönkä keväällä 2020 valmistuva vanhustyön (AMK)- opiskelija

Yksin yhteisössä

Palveluasumisessa asukkaat eivät tarvitse ympärivuorokautista hoivaa, vaan henkilökunta on paikalla vain päiväsaikaan. Teoriassa tämä tarjoaa hyvän ympäristön jokaiselle ikääntyneelle toimia. Ympärillä on suurin piirtein saman ikäisiä ja samassa elämän tilanteessa olevia yhteisön jäseniä. Palvelutalossa on tarjolla yhteistä toimintaa mutta myös tiloja asukkaiden omaehtoiseen kokoontumiseen. Jokaisen toimintakyky tulisi riittää osallistumiseen sekä sen määrittelyyn, kuinka paljon haluaa osallistua. Kuitenkin myös palvelutaloissa koetaan yksinäisyyttä.

Yksinäisyys

Yksinäisyys sinänsä ei ole ikäsidonnaista. Sitä esiintyy niin ikääntyneillä kuin nuorillakin. Jokainen kokee jossain elämänsä vaiheessa olevansa yksinäinen silti, siitä on vaikea puhua. (Eroon yksinäisyydestä nd.) Asiat, jotka liitetään yksinäisyyteen ovat usein osa ikääntyneen arkea. Vaikka moni ikääntynyt sietää yksinäisyyttä nuorempiaan paremmin, on kyseessä kuitenkin todellinen ongelma, (Yksinäisyys ja mielen hyvinvointi nd.) joka voi aiheuttaa vakaviakin seurauksia.

Kokemus yksinäisyydestä on hyvin henkilökohtainen ja vaikeasti määriteltävä. Yksinäisyyden tunteen syntymiseen voi olla niin yksilöön kuin ympäristöönkin liittyviä tekijöitä. (Tiikkainen 2016 288). Tunne yksinäisyydestä voi syntyä, jos läheinen ihmissuhde katkeaa, oma toimintakyky heikkenee tai oma elämätilanne muuten muuttuu. Pelkkä toisten ihmisten fyysinen läheisyys ei poista yksinäisyyttä, vaan myös suhteiden laatu on tärkeä. (Yksinäisyys ja mielen hyvinvointi nd.) Toiseen ihmiseen on kyettävä luomaan luottamuksellinen suhde ja tunne saman arvoisuudesta, sekä ns. samalla aaltopituudella olemisesta.

Onko ihmissuhteiden luominen vain asenne kysymys?

Niiden mielestä, jotka ovat sopeutuneet uuteen palvelutaloyhteisöön ilman ongelmia, asenne on ratkaisevin tekijä. On hyväksyttävä muut jäsenet juuri sellaisena kuin he ovat. Nurkkaan ei saa jäädä nyhräämään, vaan on itse lähdettävä liikkeelle. Aina on hyvä tervehtiä toisia ja jäädä juttelemaan, jos vain suinkin mahdollista. Ihmisiä, jotka eivät tervehdi tai tule mukaan tapahtumiin, pidetään töykeinä ja heitä aletaan ehkä jopa vieroksumaan. Välttämättä sosiaalisemmat ihmiset eivät ymmärrä sitä, millaisia esteistä toisten ihmisten tutustumiseen liittyy.

Toiset ovat jo lähtöjään sosiaalisesti taitavampia kuin toiset. Toisaalta juuri toisten ihmisten antama palaute, joko vahvistaa tai heikentää sosiaalisia taitoja. Ihmisen on kyettävä lukemaan, millaisia odotuksia häneen kohdistetaan, sekä millaisia normeja ja arvoja yhteisössä noudatetaan. Luodakseen hyviä ihmissuhteita on kyettävä kuuntelemaan ja keskustelemaan. Koulutus, sekä sosiaalinen asema auttavat suhteiden luomisessa ja ylläpitämisessä (Tiikkainen 2016: 284-285). Toisaalta juuri koulutus ja tietynlainen sosiaalinen ympäristö voi myös toimia muurina, kun vanha sosiaalinen piiri vaihtuu usein radikaalistikin palvelutaloon muuton jälkeen. Enää ei tunne, että löytäisi ihmistä, jonka kanssa voisi keskustella syvällisesti itselleen tärkeistä asioista.

Yksinäinen vai yksin

Sosiaalisten taitojen lisäksi myös temperamenttimme voi vaikuttaa kanssakäymiseen toisten kanssa. Aina yksin oleva ihminen ei ole yksinäinen. Toiset ovat yksin myös omasta tahdostaan. Yhteisössä tämä voi herättää kummastusta. Vaikka jokainen kaipaa aina silloin tällöin toisten ihmisten seuraa, on tarve toisilla suurempi kuin toisilla. Jotkut meistä tarvitsevat omaa aikaa ja saavat voimaa omassa rauhassa olemisesta. (Tiikkainen 2016: 284-285). Uusi tiivis yhteisö voi introvertimmille ihmisille tuntua aluksi pelottavalta. Silloin on erityisen tärkeää, että raja yleisen ja yksityisen tilan välillä on selkeä ja sen saa itse määritellä.

Yksilöllisyys yhteisössä

Vastentahtoinen yksinäisyys on vaarallista terveydellemme. Siinä missä pakollinen yksinolo saa kehossamme stressihormonit liikkeelle, tunne yhteisöllisyydestä lisää hyvää oloa tuovien hormonien eritystä. (Vähäsarja 2019.) Oman sosiaalisen roolin löytäminen kohottaa itsetuntoa ja uskoa omiin kykyihin (Tiikkainen 2016: 290). Toisaalta jokainen ihminen tarvitsee omaa aikaa, ja toiset kaipaavat sitä toisia enemmän (Laukkanen 2018). Kaikki me olemme jo lähtökohtaisesti erilaisia, mutta myös eletty elämämme muuttaa meitä. Siksi onkin niin tärkeää tutustua jokaiseen palvelutalon asukkaaseen yksilönä, eikä ikään- tai sairauteen liittyvän lokeroinnin kautta. Jos uuteen ympäristöön ja ihmisiin saa tutustua omaan tahtiin ja tarvittaessa avustettuna, voi uuden kodin myötä tulla myös uusi omannäköinen elämä.

Lähteet:

Eroon yksinäisyydestä nd. Mielenterveyden keskusliitto. Saatavana sähköisesti osoitteesta: < https://www.mtkl.fi/mika-askarruttaa/yksinaisyys/Z>.

Laukkanen Emmi 2018. Kodinkuvalehti/ Voi hyvin/ psykologia. Saatavana sähköisenä ositteesta: < https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/psykologi-kehottaa-ottamaan-omaa-aikaakolme-asiaa-jotka-jokaisen>

Tiikkainen Pirjo 2016. Sosiaalinen toimintakyky. Teoksesta Gerontologia. Heikkinen Eino – Jyrkämä Jyrki – Rantanen Taina (toim.) Duodecim: Helsinki.

Vähäsarja Sari 2019. Yle.fi. Saatavana sähköisesti ositteesta: < https://yle.fi/uutiset/3-10729799>.

Yksinäisyys ja mielenhyvinvointi n.d. Terveyskylä.fi. Saatavana sähköisesti osoitteesta: < https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-jaoppaat/oppaat/tietoa_ikaihmisten_mielenterveydesta/mielen_hyvinvointi/Pages/%C3%BDksinaisyys_ja_m ielen_hyvinvointi.aspx#merkityksettomat_ihmissuhteet>.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Yksinäisyys yhteisössä, palveluasuminen, hoiva-asuminen, yksilöllisyys

"Sä kuulut päivään jokaiseen" - valalla vannottua rakkautta vai uhrautumista?

Keskiviikko 15.5.2019 klo 8:53 - Geronomit, Metropolia AMK

Antti Hakama, Erjastiina Heikkinen, Eevastiina Juojärvi              

Geronomi ikääntyvän toimintaympäristön kehittäjänä

Iltalehden artikkelissa 31.1.2019 ja Yle ohjelmassa Valon ja varjon tango 1.2.2019 viihdetaiteilija Eino Grön kertoi yksinäisistä hetkistään pitkäaikaisen puolisonsa jouduttua hoitokotiin. Puoliso on elossa, mutta ei läsnä olevana jakamassa yhteistä arkea. Kuinka rakkauden ja kumppanuuden käy toisen puolison sairastuessa muistisairauteen? 

Tilanne on tuttu yhä useammalle ikääntyvälle pariskunnalle muistisairauksien lisääntyessä. Puoliso joutuu kohtamaan sairauden tuomat muutokset kumppanissaan ja pohtimaan, miten jatkaa omaa elämäänsä eteenpäin. Suhtautumiseen vaikuttaa varmasti se, millaiseksi kokee suhteen puolisoonsa muuttuvan ja miten voi toteuttaa omia tarpeitaan suhteessa.

Rakkaus, läheisyys ja seksi ovat elämän aromisuola myös ikääntyvälle. Nykyisin ikäihmiset pysyvät seksuaalisesti aktiivisina aiempaa pidempään ja sen vaalimisen tärkeys korostuu myöhemmälläkin iällä. On totta, että vanhenemismuutokset ja sairaudet aiheuttavat fysiologisia ja psykologisia haasteita seksuaalisuuden toteuttamiselle. Tällaisia ovat esimerkiksi erektiovaikeudet, seksuaalisen kiinnostuksen lopahtaminen tai oman epävarmuuden lisääntyminen. (Kontula 2013: 351–352, 358.)

Seksi, parisuhde ja sairastuminen

Seksuaalisuus ja mahdollisuus läheisyyteen ovat tärkeä osa keskinäisen suhteen rakentamista. Sairastumiseen liitetään helposti ajatus intiimin läheisyyden häviämisestä, mutta israelilaisessa tutkimuksessa puolisoiden välinen rakkaus näyttäytyi moninaisena ilmiönä. Monet tutkittavista kuvasivat uudenlaisen intiimiyden ja vapaamman tunneilmaisun löytymistä. Rakkaus saattoi muuttua romanttisesta tunteesta myötätunnon sävyttämäksi. Ihmiset ja suhteet ovat erilaisia, patenttiratkaisujen sijaan yksilöllinen kokemus ratkaisee. (Shavit, Ben-Ze'ev & Doron 2019: 488, 501–511.)

Muistisairaus muuttaa puolisoiden välistä suhdetta ja mahdollisuuksia oman sukupuoli-identiteetin kokemiseen. Intiimin kanssakäymisen säilyttämisessä naiset ja miehet eroavat toisistaan. Miehillä seksuaalinen kanssakäyminen sairastuneen kumppanin kanssa säilyi vielä pitkään, kun taas naisten rooli muuttui jo varhaisessa vaiheessa hoivaavaksi. Miehillä seksuaalista kanssakäymistä rajaaviksi tekijöiksi nousivat etupäässä fyysiset tekijät, naiset kuvasivat esteeksi persoonallisuuden muutoksen ja sen vaikutuksen emotionaaliseen ja älylliseen osallistumiseen. (Hayes, Boylstein & Zimmerman 2009: 48–59.)

Oikeus läheisyyteen?

Tiina Saastamoisen (2013) pro gradu -tutkimuksessaan haastattelemat omaishoitajat piirsivät muistisairauden koskettamasta elämästä yksinäisyyden, menetyksen, pelkojen, syyllisyyden ja kateuden leimaaman kuvan. Avioliittoon liittyvä velvollisuus kuitenkin sitoi suhteeseen. Parisuhdeterapeutti Sanna Aavaluoma (2014) kehottaa pohtimaan, kokeeko suhteen puolisoon edelleen parisuhteena. Koska sairaus koskettaa lähipiiriä henkilökohtaisesti vaikeuttaen tilanteeseen suhtautumista, puolison voi olla helpompaa hakea ymmärrystä ja tukea oman tilanteen ulkopuolella olevalta.

Jouhtisen ja Saarisen (2013) opinnäytetyössä lähestyttiin teemahaastattelulla muistisairautta sairastavien omaa kokemusta seksuaalisuudesta. Seksuaalisuuden kokemus ei eronnut terveistä – tarve tuntea itsensä mieheksi tai naiseksi, tulla hyväksytyksi sekä saada läheisyyttä säilyy sairastuessakin, vaikka seksuaalinen itsevarmuus, omien halujen ilmaiseminen ja puolison kiinnostus vähenevät. Haastatteluista nousi esiin neljä erilaista ratkaisua: tilanteeseen tyytyminen, nuoruuden kokemuksilla ylpeileminen, häpeän tunteminen ja kaipauksen kokeminen.

Miten hyvin seksuaalista identiteettiä ylläpitävät ja vahvistavat tekijät tulevat tunnistetuksi tämän päivän hoitokäytännöissä? Aiheesta käytyä nettikeskustelua leimaa toisaalta suvaitseva ja lempeä ymmärrys, toisaalta huoli hyväksi käytön kohteeksi joutumisesta tai ajatus seksuaalisuudesta käytösoireena (www.hoitajat.net). Parisuhde on keskeinen osa ihmisen sosiaalista toimintaympäristöä. Mahdollisuus kokea mielihyvää, mahdollisuus osoittaa tunteitaan ja tulla kohdatuksi on ihmisenä olemisen perustaa. Ei tunnu oikealta, jos tätä perustarvetta leimaa häpeän tunne.

Ikääntyneiden seksuaalisuus on murroksessa, sillä nyt ikääntyvät suuret ikäluokat kokivat nuoruudessaan seksuaalisen arvomaailman vapautumisen 1960- ja 70-luvuilla. He pystyvät siis ilmaisemaan seksuaalisuuttaan lähtökohtaisesti paremmin, kuin edeltävät sukupolvet. Monet seksuaalisuutta rajoittavat asenteet ovat väistymässä ja aktiivinen seksielämä nähdään hyödyllisenä: sen on todettu vähentävän ikääntyvän sairastumisriskiä, rentouttavan ja vähentävän stressiä. (Kontula 2013: 352–353.)

Ikääntyvien parisuhteet voivat nykytietämyksen mukaan hyvin, kolme neljästä arvioi parisuhteensa vähintään melko onnelliseksi. Tosin uskottomuus on lisääntynyt 2000-luvulla. Tämä koskee lähinnä miehiä, joista uskottomia nykyiselle kumppanilleen oli ollut 34 %, kun naisista vain joka kahdeskymmenes oli pettänyt nykyisessä suhteessaan. Parisuhteen ulkopuolella eläminen puolestaan näyttäisi koskettavan etenkin eläkeikäisiä naisia. Tämä selittyy miesten keskimääräistä lyhyemmällä eliniällä: 70- vuotiaista miehistä joka neljäs on kuollut, mutta naisista vain joka kymmenes. Miesten markkinat siis! (Kontula 2013: 353–357.)

"Loppuelämäni ensimmäinen päivä"

Niin, palataanpa alkuun eli tuleeko siis kulkea rinnalla myötä- ja vastamäessä? Vahvoja tunteita herättävä aihe on puhuttanut vuosi toisensa perään lehtien ja netin mielipidekirjoituksissa. Netin mielipidekeskusteluissa molemmat näkökulmat saavat puoltajansa: niin uskollisuus kuolemaan saakka, kuin ero sairastuneesta puolisosta (www.suomi24.fi; www.kaleva.fi). Puolisoiden välistä suhdetta ohjaavat pitkän yhteisen elämän aikana rakennetut tunteet ja vastavuoroiset velvollisuudet, jotka saattavat kantaa rakkauden hiipuessakin (Merta 2012). Ilta-Sanomissa haastateltu psykoterapeutti Tarja Santalahti puolestaan nostaa esiin terveen puolison oikeuden olla terve (Karttunen 2016).

Jokaisen on ajateltava asia kohdallaan ja voisikin olla viisautta tehdä hoitotestamentin lisäksi parisuhdetestamentti! Herättäisikö Eino ja Marjatta Grönin tilanne vähemmän kohua, jos tällainen sopimus olisi tehty? Ainakin avoimuus voisi helpottaa tunteiden käsittelyä vaikeassa tilanteessa. Vaikka Eino Grön kertoo löytäneensä Seiskan artikkelissa (Nieminen 2019) elämäänsä uuden ystävän, hän on haastatteluissa todennut, että suhde puolisoon säilyy. "Tilanne on vakaa ja normaali. Olen naimisissa. Velvollisuuteni on seistä Marjatan tukena, eikä minulla ole tarvetta suunnitella mitään muuta. Ei suhteemme ole mihinkään hiipunut, vaikka Marjatan lähimuisti ei toimikaan. Kyllä hän minut edelleen tuntee ja tunnistaa, mikä on hienoa."

Kuva. https://www.flickr.com/photos/eugeniowilman/4078415662/sizes/l/

Lähteet

Aavaluoma, Sanna 2014. Muistisairaus parisuhteessa. Slideshare-kooste. Suomen psykologinen instituutti. Muistisairaanhoito 2014. Wanha Satama 28.10.2014. Saatavana osoitteessa: . Luettu 9.2.2019.

Hayes, Jeanne, Boylstein, Craig & Zimmerman, Mary K. Living and loving with dementia: Negotiating spousal and caregiver identity through narrative. Journal of Aging Studies 23 (2009): 48–59.

Jouhtinen, Saara & Saarinen, Mervi 2013. Seksuaalisuus muistisairaan kokemana. Opinnäytetyö. Sosiaali- ja terveysalan yksikkö, Vanhustyön koulutusohjelma, Seinäjoen ammattikorkeakoulu, Seinäjoki.

Karttunen, Anu 2016. Alzheimer-potilaan puoliso kertoo HS:ssa: Olen alkanut elää omaa elämääni, hankin naisystävän 26.10.2016 ja Saako muistisairaan puoliso ottaa uuden kumppanin? Psykoterapeutti: "Harva sanoo, että ei" 27.10.2016. Ilta-Sanomat. Saatavana osoitteessa: . Luettu 9.2.2019.

Kontula, Osmo 2013. Seksuaalisuus. Teoksessa Heikkinen, Eino, Jyrkämä, Jyrki & Rantanen, Taina (toim.). Gerontologia. Helsinki: Duodecim.

Lehtikanto, Katariina 2019. Iltalehti. Eino Grön tänään 80 vuotta! Papin esimerkki rohkaisi jatkamaan elämäänsä vaimon muistisairaudesta huolimatta: "Olen löytänyt saman henkisen ihmisen". Julkaistu 31.1.2019. Saatavana osoitteessa: . Luettu 9.2.2019.

Merta, Anne 2012. Ikääntyneiden seksuaalisuus – Seksivätkö vanhatkin. Luentokooste, Turun ammattikorkeakoulu. Saatavana osoitteessa: . Luettu 9.2.2019.

Nieminen, Juhamatti 2019. Näin Eino Grön kommentoi mahdollista uutta suhdetta eläkeläisrouvaan - muistisairas vaimo hoitokodissa. 7.1.2019. Saatavana osoitteessa: . Luettu 28.2.2019.

Saastamoinen, Tiina 2013. Niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä, aina kuolemaan asti – Puolisoiden antamia merkityksiä muistisairauden vaikutuksille parisuhteessa ja arjessa. Gerontologian ja kansanterveyden pro gradu -tutkimus. Jyväskylän yliopisto, liikuntatieteellinen tiedekunta, terveystieteen laitos, Jyväskylä.

Shavit, Orit, Ben-Ze’ev, Aaron & Doron, Israel 2019. Love between couples living with Alzheimer’s disease: narratives of spouse care-givers. Ageing & Society 39, 2019: 488–517. Cambridge University Press. Saatavana osoitteessa: . Luettu 9.2.2019.

Valon ja varjon tango. Henkilökuva Eino Grönistä. Ohjaus Matti Lötjönen. Tuottaja Oiva Petteri. Esitetty Yle Teema & Fem:ssä 1.2.2019.

www.hoitajat.net. Dementiapotilaiden välinen seksi. Hoitajat.net -verkkosivut. Saatavana osoitteessa: . Luettu 9.2.2019.

www.kaleva.fi. Puoliso hoitokotiin, uusi tilalle? Kaleva/juttutupa -verkkosivut 18.4.2016. Saatavana osoitteessa: . Luettu 1.3.2019.

www.suomi24.fi. Kuinka tapahtuu ero dementiaa sairastavasta henkilöstä? Suomi24 -verkkosivut 27.9.2011. Saatavana osoitteessa: . Luettu 9.2.2019.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: yksinäisyys, seksuaalisuus, omaishoitajuus, parisuhde, muistisairaus, ikääntyminen, asenteet

Yksinäisyys - pahoinvoinnin juurisyy

Tiistai 2.5.2017 - Satu Riihelä, geronomiopiskelija, FM

Vanhusten yksinäisyys nousee aika ajoin julkisuuteen. Ongelma on tiedostettu ja ratkaisuja etsitään niin vapaaehtoistoiminnasta kuin uudesta teknologiastakin. Mutta onko todella ymmärretty, kuinka vakavasta asiasta on kyse?

kuva_yksinaisyys.jpg

Kuva: Antti Hakama

Tätä kirjoitusta motivoi geronomiopiskelijakollegani ja kotihoidossa lähihoitajana työskentelevän Antti Hakaman löytämä vanhuksen riipaiseva viesti (ks. kuva). Antti pohdiskeli vanhusten yksinäisyyttä seuraavasti: ”Löysin kotihoidon aamukäynnillä tämän lapun, mihin oli vapisevalla käsialalla tehty nämä pienet lisäykset. Tämä sai minut taas kerran pohtimaan vanhusten yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteita kotiympäristössä. Viime vuosien kasvava trendi on ollut se, että vanhuksia pyritään pitämään kotioloissa mahdollisimman pitkään. Vaikka teknologia onkin tehnyt vanhusten kotona pärjäämisestä turvallisempaa, tämä ei kuitenkaan poista ikäihmisen kokemaa subjektiivista yksinäisyyden ja turvattomuuden tunnetta.”

Antti Hakama on myös työssään havainnut, että tuettuihin asumisratkaisuihin päädytään helpommin, jos vanhuksella on merkittäviä fyysisiä toiminnanvajauksia tai hän on muistisairas. Antti jatkaa pohdintaa: ”Helposti paitsioon joutuvat hiljaiset ja "helpot" vanhukset, jotka eivät aiheuta vaaratilanteita tai häiriöitä, mutta kärsivät silti kovasti yksinäisyydestä ja turvattomuudesta. Heidän protestikseen jää usein vain kuvan mukainen pieni sivuhuomautus kotihoidon paperiin, eikä se valitettavasti vielä riitä mihinkään jatkotoimenpiteisiin ...ei vaikka ikäihmisen oma tarve seuralle ja sosiaaliselle tuelle olisi miten suuri.” Miten ongelma pitäisi ratkaista? Kenen on vastuu? Tarkastelen seuraavassa yksinäisyyttä hiukan laajemmin.

man-on-a-bench-2069539_640.jpg

Kuva: Pixabay CC0 Public domain

Mitä yksinäisyydestä sitten pitäisi ymmärtää?

1. Yksinäisyys on subjektiivinen kokemus

Yksinäisyys on käsitteenä yhtä monitahoinen kuin ilmiönäkin. Tarkoitan tässä kirjoituksessa yksinäisyydellä koettua ja subjektiivista tunnetta yksinäisyydestä eli toivotun sosiaalisen kanssakäymisen puutetta. Tämä erotuksena sosiaalisten suhteiden vähäisyydelle ja yksin olemiselle, joista kumpikaan ei välttämättä tarkoita yksinäisyyttä. Olennaista on nimenomaan kokemuksen subjektiivisuus – vain ihminen itse tietää, onko hän yksinäinen. Yksinäisyyttä ei voi päätellä ulkoisista tekijöistä, eikä edes ihmissuhteiden määrästä.

2. Yksinäisyys on yhteiskunnallinen ongelma

Yksinäisyys koskee suuria ihmisryhmiä, joten sen kansanterveydellinenkin merkitys on suuri. Vaikutukset siis näkyvät myös väestötasolla. Länsimaissa on määritelmistä riippuen yksinäisten osuudeksi arvioitu 20–40 prosenttia aikuisista ja pysyvästi yksinäistenkin osuudeksi 5 prosenttia.1

Vuosituhannen vaihteen jälkeen on tieteessäkin alettu havaita yksinäisyyden yhteiskunnallisuus2. Kyse ei ole vain yksilön ongelmasta. Yksinäisyys vaikuttaa merkittävästi väestön hyvinvointi- ja terveyseroihin2, joten se pitäisi nostaa sosioekonomisten erojen rinnalle väestön elämänlaadun tarkastelussa. Monitahoisena ilmiönä yksinäisyys kuitenkin voi olla joko erojen syy tai seuraus2, joten helppoa ratkaisuakaan ei ole näköpiirissä. Pitää kaivautua syvemmälle.

Yksinäisyys on vahvasti sidoksissa yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja se on yksi yhteiskunnallisen eriarvoisuuden muoto. Yksinäisiä on tilastollisesti yhtä paljon kuin taloudellisesti köyhiä, mutta koettu yksinäisyys vähentää elämänlaatua enemmän kuin taloudellinen köyhyys3. Yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevat ihmiset löytyvätkin sieltä, missä heikko sosioekonominen asema yhdistyy yksinäisyyteen3.

3. Yksinäisyys aiheuttaa monia ongelmia mutta se ei ole sairaus

Suomalaisessa tutkimuksessa on havaittu yksinäisyyden mm. lisäävän sairastavuutta ja aiheuttavan masentuneisuutta, aloitekyvyttömyyttä, tulevaisuuden pelkoa, eristäytymistä kotiin, sosiaalisia pelkoja, työttömyyttä, velkaantumista, lohtushoppailua ja -syömistä, päihteidenkäyttöä sekä ruokahaluttomuutta.4 Kun vuonna 2015 toteutetussa kansalaiskyselyssä kysyttiin vanhusten turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä, neljä viidestä vastaajasta piti yksinäisyyttä vakavimpana turvattomuuden aiheuttajana – vakavampana kuin muistisairauksia.5
Yksinäisyys voi sairastuttaa mielen ja aivot. Yksinäisyys jättää jälkensä mieleen ja aivoihin, ja toistuvat yksinäisyyden kokemukset vahvistavat muistijälkiä ja vaikuttavat siihen, miten ihminen tarkkailee ympäristöään. Kun ympäristöä peilataan yksinäisyyden aiheuttamien kielteisten tunteiden läpi, mielikuva maailmasta voi näyttää synkältä ja toivottomalta. Tämä puolestaan saattaa johtaa masennukseen. Vanhusten yksinäisyyden on myös esimerkiksi todettu lisäävän muistiongelmia, mutta vielä ei tarkkaan tiedetä, aiheuttaako alkava muistisairaus yksinäisyyttä vai johtaako yksinäisyyteen liittyvä virikkeiden puute henkisten toimintojen laskuun.6 Yksinäisyys vaikuttaa monin tavoin myös ihmisen fyysiseen terveyteen ja tutkimuksissa on löydetty useita biologisia mekanismeja, joiden välityksellä yksinäisyys sairastuttaa. Yksinäisyys jopa lisää kuoleman riskiä ja johtaa ennenaikaiseen vanhenemiseen. Yksinäisyyden vaikutusten tutkiminen on kuitenkin haasteellista ilmiön monitahoisuuden vuoksi ja tämä on syytä pitää mielessä tulkintoja tehtäessä.1
4. Yksinäisyys vaikeuttaa yksinäisyydestä irti pääsemistä

Yksinäisyys on usein pysyvää ja se saattaa jopa periytyä opittuina ajattelu- ja käyttäytymismalleina. Pitkittynyt yksinäisyys alkaa muuttaa yksinäisten käsityksiä, mielikuvia ja tulkintoja omasta itsestään sekä muista ihmisistä ja heidän aikomuksistaan. Yksinäisyys heikentää myönteisiä tunteita ja vahvistaa kielteisiä, ylläpitää ahdistusta ja saa ihmisen kiinnittämään huomiota surullisiin ja pelokkaisiin ilmeisiin iloisten sijaan. Tämä vaikeuttaa sosiaalisten suhteiden luomista ja saattaa estää osallistumisen ja ystävystymisyritykset. Tutkimuksessa on esimerkiksi havaittu, että kroonisesti yksinäiset tulkitsivat sosiaaliset onnistumiset (esim. kutsun saamisen juhliin) sattumiksi tai että muut kokivat tilanteen pakoksi. Epäonnistumiset (esim. ei kutsuttu mukaan) taas tulkittiin omista ominaisuuksista (esim. ikävystyttävä, epäonnistunut tai huono) johtuviksi ja nämä nähtiin pysyväksi olotilaksi.7

Kenen vastuulla on yksinäisyyden vähentäminen?

Kansalaisten (84 %) mielestä yksinäisten auttaminen on lähipiirin (suvun ja ystävien) vastuulla. Seuraavina tulevat suomalaisten mielestä kirkko (59 %) ja lähinaapurusto (52 %). Julkisen sektorin odotti auttavan yksinäisiä vain 38 % suomalaisista ja kansalaisjärjestöiltä odotti apua vain 31 %.8 Nämä tulokset kertovat siitä, ettei yksinäisyyden yhteiskunnallisuutta ymmärretä vaan sitä pidetään yksityiselämään liittyvänä asiana. Toivon kirjoitukseni herättävän pohdintoja vastuukysymyksistä. Kenelle yksinäisyyden torjunta sinun mielestäsi kuuluu?
Yksinäisyyden stigma vaikeuttaa yksinäisyyden vähentämistä. Tämä näkyy hyvin järjestöjen toiminnassa, jotka eivät kohdenna toimiaan suoraan yksinäisille vaan kiertoilmaisujen kautta muulla tavoin määritellyille kohderyhmille – kuten vanhuksille. Järjestöjen toimintaa ohjaavissa dokumenteissa yksinäisyyden vähentäminen kuitenkin näyttäytyy usein merkittävänä tehtävänä.8 Ehdotan, että uskallamme myös lausua sanan ”yksinäisyys” ääneen. Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä ja osoitetaan yksinäisille, ettei yksinäisyydessä ole mitään hävettävää!
Yksinäisyyden lääkkeeksi tarjotaan usein esimerkiksi harrastuskerhoja tai muita sosiaalisia tilaisuuksia. Vakavimpaan yksinäisyyteen tarjonta ei kuitenkaan auta. Entä järjestötoiminnan mahdollisuudet yksinäisyyden torjunnassa? Miten toiminnan kohteet muutetaan toimijoiksi? En osaa tähän vastata, mutta nostan kysymyksen pohdittavaksi. Olennaista olisi mielestäni kuitenkin torjua yksinäisyyttä ennen kuin se kroonistuu – hoitaa syitä eikä seurauksia. Tilapäinen yksinäisyys muuttuu pahimmillaan koko elämän kestäväksi olotilaksi. Tähän tarvitaan sellaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia päätöksiä, jotka vähentävät syrjäytymistä ja huono-osaisuutta yhteiskunnan rakenteiden tasolta lähtien. Lääkkeeksi tarvitaan myös apua ymmärtävältä kanssakulkijalta tai ammattilaiselta, joka tarjoaa onnistumisen kokemuksia ihmiselle, jonka omat voimavarat eivät riitä.
Entä kotihoidon varaan asuntoihinsa vangeiksi jääneet vanhukset? Riittääkö avuksi, että lähetetään paikalle jonkin järjestön vapaaehtoinen ystävä? Ei riitä. Meidän pitää vakavasti pohtia myös rakenteellisella tasolla yksin kotona asumisen ihannetta. Olisiko olemassa jotain vaihtoehtoja hoivakodin ja yksityisen asunnon välillä? Kammoan sellaista tilannetta, että yksinäisyyttä ja sen seurauksia aletaan hoitaa esimerkiksi masennuslääkkeillä. Silloin olemme epäonnistuneet pahasti.
Tarvitaan myös lisää tieteellistä tutkimusta erityisesti vanhusten yksinäisyydestä. Nyt tieteellinen pohja on luvattoman ohut. Huomiota herättää se, miten pieni osa yksinäisyydelle on annettu alan perusteoksessa, Gerontologiassa9. Yksinäisyydestä on teoksessa kirjoitettu lyhyt tiivistelmäkappale sosiaalisen toimintakyvyn alakappaleeksi10. Myös kokemuksellisen vanhenemisen kappaleessa yksinäisyys mainitaan ihmissuhteiden ongelmana11. Korostan, ettei tämä kirjoitus ole katsaus alan tutkimuskirjallisuuteen, ja yksinäisyys toki näyttäytyy useissa tutkimuksissa. Mielelläni näkisin kuitenkin, että vanhusten yksinäisyys nostettaisiin päärooliin – ongelman monitieteisyydestä ja haasteellisuudesta huolimatta.
Geronomin vastuu yksinäisistä

Toivon geronomeilta yksinäisyyden laaja-alaisuuden sekä rakenteellisuuden ymmärrystä. Toivon myös geronomien muistavan yksinäisyyden merkityksen monien ongelmien juurisyynä. Hoidetaan syitä eikä pelkästään seurauksia. Yksinäisyyteen on kiinnitettävä huomiota toiminnan kaikilla tasoilla – toimi geronomi sitten ruohonjuuritasolla tai organisaatioiden ylemmillä askelmilla. Vaikutetaan siis yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja toimitaan ymmärtävinä kanssakulkijoina. Luodaan myös mahdollisuuksia sosiaaliseen vuorovaikutukseen, poistetaan sen esteitä, annetaan toivoa ja tuotetaan positiivisia kokemuksia. Jokaiselle geronomille löytyy tapa vaikuttaa. Tehdään geronomeista myös yksinäisyyden asiantuntijoita!

Viitteet (1-11) lähteineen

1. Kauhanen, Jussi 2016. Yksinäisen terveys. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 96–113.

2. Saari, Juho 2016a. Aluksi: Matkalla yksinäisyyteen. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 9–29.

3. Saari, Juho 2016b. Suomalainen yksinäisyys. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 33–51.

4. Junttila, Niina – Kainulainen, Sakari – Saari, Juho 2015. Mapping the lonely landscape: Assessing loneliness and its consequences. The Open Psychology Journal 8. 89–96.

5. Kekki, Tuula – Mankkinen, Teija 2016. Turvassa? Kansalaisturvallisuuden tila Suomessa. Valtioneuvoston tutkimus- ja selvityssarjan julkaisusarja 8/2016. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia.

6. Muller, Kiti – Lehtonen, Johannes 2016. Yksinäisyys, aivot ja mieli. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 73–95.

7. Junttila, Niina 2016. Yksinäisyyden ulottuvuudet. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 52–69.

8. Grönlund, Henrietta – Falk, Hanna 2016. Kolmas sektori ja yksinäisyyden vähentäminen. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 253–272.

9. Heikkinen, Eino – Jyrkämä, Jyrki – Rantanen, Taina (toim.) 2013: Gerontologia. 3., uudistettu painos. Helsinki: Duodecim.

10. Tiikkainen, Pirjo 2013. Sosiaalinen toimintakyky. Teoksessa Heikkinen, Eino – Jyrkämä, Jyrki – Rantanen, Taina (toim.): Gerontologia. 3., uudistettu painos. Helsinki: Duodecim. 284–290.

11. Heikkinen, Riitta-Liisa 2013. Kokemuksellinen vanheneminen. Teoksessa Heikkinen, Eino – Jyrkämä, Jyrki – Rantanen, Taina (toim.): Gerontologia. 3., uudistettu painos. Helsinki: Duodecim. 237–244.

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vanhuus, yksinäisyys