Metsäterapia kunniaan

Metsäpoluilla kävely kuuluu rakkaimpiin harrastuksiini. Erityisen paljon pidän liikkumisesta tai marjojen ja sienten poimimisesta tuulisessa syksyisessä metsässä. Tuulen vapaus ja viikko viikolta muuttuvat lehtipuiden ja varpujen upeat värit viehättävät minua. Kävelemisen tai marjastuksen jälkeisenä iltana kuulen tuulen huminan ja aistin metsän rauhan vielä vuoteessa mennessäni nukkumaan. Mieleni tasapaino heijastuu uniinkin.

Elokuun kävelyretkeni Helsingin puistometsiköissä toivat mieleeni kirjallisuuden ja runouden kuvauksia vanhuudesta elämän syksynä. Mietin tämän yhteyden todenperäisyyttä ajatuksissani Helena Anhavan runo Linnut lähtevät, lapset irtaantuvat. Ihan huomaamatta syksy asettuu meihin, naava kuuseen. (Kysy hiljaisuudelta itseäsi, Otava, 1974). Kävellessäni toistin melkein ääneen Claes Anderssonin vanhenemista ja rakkautta käsittelevän, vuonna 2013 suomenkielisenä ilmestyneen runokirjan nimeä Syksyni sumuissa rakastan sinua (WSOY, 2013)

Syksy merkitsee surun aikaa joillekin ihmisille. Minä en kuulu heihin. Lakastuvia heinikoita katsoessani tiedän niiden tehneen kesän työnsä. Ne ovat varistaneet elämän koodin sisältävät ja uuden syntymisen takaavat siemenet maahan. Puiden värikylläiset lehdet eivät ole merkki lopullisista jäähyväisistä eli elämän loppumisesta. Puut näyttävät riemuitsevan tulevasta lepokaudesta. Ne hyvästelevät meidät vain talven ajaksi jättäen mieliimme toivon tulevasta uudesta kasvukaudesta.

Ajatuksissani päädyin siihen, että syksy on osuva vertauskohde vanhuudelle.  Iäkäs ihminen on kasvattanut lapsensa ja tehnyt muun elämäntyönsä. Hän on pudottanut siemenet uutta kasvua varten. Ongelmana kuitenkin on se, että emme osaa nähdä vanhojen ihmisten kauneutta ja värikkyyttä. Ryppyinen iho, harmaat hiukset, kumara ryhti, hitaat liikkeet ja muistin rakoileminen merkitsevät meille vain fyysistä, ulkoista olemusta. Ne kertovat ihmisen olevan vanha. Katseemme ei ulotu niiden taustalla oleviin kokemuksiin, seuraavien sukupolvien hyväksi tehtyyn työhön ja elämän tuomaan viisauteen. Vanhojen ihmisten väriloiston paljastuminen edellyttää meiltä kykyä keskustella, kysellä, kuunnella ja kiinnostusta ihmisenä elämiseen.

Iäkkäiden ihmisten parissa työskentelevinä tiedämme, että vanhan tai vanhenevan ihmisen koko elämän tunteminen avaa meille heidän värikkyytensä. Menneen eli historian tunteminen auttaa näkemään nykyisyyden pinnan alle. Tämän olen huomannut todeksi laajemmassakin perspektiivissä. Eläkkeelle siirryttyäni kiinnostuin maamme historiasta. Lukemani Ruotsin ja Venäjän vallan sekä itsenäisyyden ajan tapahtumia, maatalouden ja teollisuuden kehittymistä, eri aikakausien rakennustyylejä, taidetta ja muotoilua, sotia ja sotien jälkeistä aikaa kuvaavat kirjat ovat avanneet minulle uusia näkymiä ja oivalluksia nykypäivään. Suomalaisten ja suomalaisuuden arvo on kohonnut mielessäni. Näitä näkymiä olen syventänyt vierailemalla museoissa ja kuolinpesien huutokaupoissa. Nykyisin yhä useammat Helsingin ja muiden paikkakuntien talot ja huutokauppojen esineet kertovat minulle niistä ajoista, jolloin ne ovat syntyneet ja jotka ne ovat nähneet. Väitän jopa, että maamme historian tuntemuksen laajentaminen on opettanut minua ymmärtämään nykypäivän vanhoja ihmisiä aikaisempaa paremmin ja nostamaan heidät ansaitsemalleen korokkeelle.   

Metsä- ja luontoympäristössä liikkumisella on kansainvälisissä ja suomalaisissa tutkimuksissa todettu myönteisiä fyysisiä ja psyykkisiä vaikutuksia.  Verenpaine alenee, sokeriarvot tasoittuvat ja masennus ja ahdistuneisuus vähenevät. Onkin ryhdytty puhumaan metsäterapiasta. Metsät eivät kuitenkaan ole ainoat hyvinvoinnin lähteet luonnossa. Liikunta missä tahansa miellyttävässä luontoympäristössä virkistää ja rauhoittaa. Järvimaisemat elvyttävät monien suomalaisten mieliä. Marjojen ja sienten poiminta kuuluu metsäterapian parhaimpiin muotoihin. Monipuoliset aistielämykset, tunne luonnon vankkumattomasta pysymisestä vuosisadasta toiseen ja liikunta lienevät luonnon hoitoelementit.

Olen tavannut lähes kaikenikäisiä ihmisiä puistometsiköissä kävellessäni. Apuvälineen turvin liikkuvat puuttuvat näistä puistoista. Päiväkodin lapsia on tullut vastaani ryhminä. Muut ovat kävelleet yksin tai parin – kolmen ihmisen ryhminä. Kaupunkien puistoista, maaseutujen metsiköistä ja muualta luonnosta löytyy itsenäisesti käveleville iäkkäille sopivia polkuja. Heille metsäterapia sopisi ryhmätoimintana. Kanssakäyminen ja yhteisöllisyys voisivat lisätä luonnon elvyttävää vaikutusta. Apuvälineen turvin liikkuvat voivat auttajan seurassa tehdä retkiä lähimetsän tai puiston reunaan tai järven tai meren rantaan. Jatkuvaa inhimillistä panosta vaativaa hoito- ja hoivatyötä tekeville metsäterapia on oivallinen tapa rentoutua ja virkistyä. Harva harrastus tai terapia on näin helposti saatavaa ja halpaa.

Kirjoittaja on yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri, emeritaprofessori.