Kohtaamisia

Kohtaamisia

Nykyaikana toisen ihmisen kohtaamisesta on tullut yhä helpompaa. Sosiaalinen media on tuonut mahdollisuuksia lähestyä uusia ihmisiä. Internet on täynnä erilaisia keskustelupalstoja, joiden avulla toiseen ihmiseen voi tutustua. Verkko on täynnä ystävien kanssa otettuja valokuvia, työpaikkojen hakemuksissa painotetaan toistuvasti sosiaalisuutta. Niinpä toisen ihmisen kohtaamisesta on tullut yhä tärkeämpi elämän mittari.

Myös runoudessa on aina ollut kyse toisen ihmisen kohtaamisesta, oli sitten kyse runouden kuuntelemisessa tai lukemisessa. On osattava heittäytyä, altistuttava toisen ihmisen tai tässä tapauksessa runon asialle. Tärkeää on myös peilata omia aiempia kokemuksia, mutta myös otettava huomioon mahdolliset uudet tuoreet näkökulmat. Ennakkoluulot ja liian vangitsevat ajatukset on jätettävä romukoppaan, niillä ei tee yhtään mitään toisen ihmisen tai runon kohtaamisessa. Ne vain hidastavat kohtaamisen voimaa.

Olen järjestänyt nelisen vuotta runokollektiivi Helsinki Poetry Connectionin kanssa runoklubeja vanhuksille. Klubin idea on sama kuin kollektiivin muissakin illoissa, ensiksi lukevat kutsuvieraat ja sen jälkeen mikrofoni on avoinna kenelle tahansa innokkaalle runonharrastajalle. Neljä vuotta sitten suunnitellessani klubia yhdessä kulttuurintuottaja Harri Hertellin kanssa pohdimme mistä lähtökohdista runoutta kannattaa lähteä viemään vanhustenkeskuksiin ja palvelutaloihin. Hetken aikaa mietittyämme päädyimme, että emme lähde sievistelemään. Teemme illoista juuri sen näköisiä kuin ne ovat normaalistikin; joskus kovin railakoita, esiintyjät kun saattavat esittää kovin rankkojakin tekstejä. Suunnittelutuokion jälkeen jäin kuitenkin vielä pohtimaan omaa suhtautumistani kyseiseen klubiin, miksi olin ajatellut ennakkoluuloisesti, että vanhuksille suunnattua esitystä tulisi pyöristää tai pehmentää. Ovathan kyseisen sukupolven edustajat selviytyneet jos mistä, sodista, köyhyydestä ja sairauksista. Ja kironneet perkeleitä rakkauden suhteen jo kauan ennen kuin olen itse ollut vanhempieni ajatuksissa.

Kun sitten ensimmäinen vanhusrunoklubi-ilta starttasi Pakilakodista 2011 keväällä, sormeni syyhysivät jännityksestä ja innostuksesta. Vaikka olin jo useampaan otteeseen esiintynyt isojen ihmisjoukkojen edessä, tuntui vanhuksille esiintyminen jotenkin täysin erilaiselta. Halusin tehdä vaikutuksen, todella saada heidät liikuttumaan ja vakuuttumaan että olen hyvä kirjoittaja. Tänä vuonna 2015 kun klubi jatkoi toimintansa neljättä kautta, minulla oli aivan samanlainen tunne kuin ensimmäisten klubien aikana.

Tiedotusvälineissä ja kadunkeskusteluissa kuulee toisinaan kuinka vanhukset ja muutkin ikäluokat ovat huolissaan sukupolvien välisestä kuilusta. Siitä, että emme tiedä toistemme intohimoista, tarpeista, historiasta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Vanhusrunoklubin järjestäminen on osoittanut ainakin minulle, ja uskallan sanoa, että myös muillekin kanssaesiintyjille, että kuilua on kurottu umpeen jos sitä edes koskaan on kunnolla ollutkaan. Mieleeni tulee eräs tapaus joka sattui klubi-illassa 2013 Kampin palvelukeskuksessa. Olimme esiintyneet kukin vuorollamme ja tilaisuus oli päättynyt. Yleisö poistui paikalta hymyillen ja kiitellen mutta viimeisenä poistuva rouva oli selkeästi hieman harmistuneen näköinen. Hän pyyhälsikin rollaattorillaan luoksemme ja koputti erästä kollektiivimme jäsentä selkään ja kysyi: ”Eikö teistä kukaan räppääkään?”, ”minä niin odotin, että olisin kuullut räppiä”. Kysymys hämmensi runoilijat täysin, mutta onneksi kollektiivimme jäsen Jussi Wahlgren tajusi tilanteen ja alkoi räpätä spontaanisti rouvalle. Harmistuneen rouvan kasvoille kiiri pikkuhiljaa hymy ja kun spontaani rap oli päättynyt, halasi rouva voimakkaasti herra Wahlgrenia. ”Kiitos kauheasti rapista, ja muista esityksistä, tämä piristi päivääni” Rouva huikkasi ovensuusta ennen kuin katosi nauttimaan kahvia eteishalliin.

Neljän vuoden aikana olen järjestänyt yli 30 vanhusrunoklubia ja jokainen niistä on taatusti ollut ainutlaatuinen. Nykyrunous ja tämän päivän sanataide ei ole joka kerralla ollut kaikkien kuuntelijoiden mieleen, mutta ei se sitä ole myöskään vakituisissa klubi-illoissa. Olen kuullut kuinka 100-vuotias rouva runoilee seksistä, kuinka sokea nainen tuo pistekirjoituksen avulla esiin syvimmät tuntonsa ja kuinka 104-vuotias rouva esittää lavalla edesmenneen miehensä lempirunon. Tässä kaikessa on kyse kokemusten jakamisesta ja myös kohtaamisesta.

Runouden perusajatuksena on laittaa ihminen miettimään, pohtimaan erilaisia ratkaisuja arkipäiväisyyksille ja ongelmille. Parhaimmassa tapauksessa se asettaa tekemisemme normaalin uudelleen ja antaa perspektiiviä omille ajatuksille. Aivan samalla tavalla sukupolvien välinen kohtaaminen antaa perspektiiviä nuorelle kuin myös vanhalle. Ennakkoluulot on asetettava syrjään kuunnellessamme sitten iäkkään ihmisen ajatuksia kuin myös nuoren ihmisen ajatuksia. Temppu piilee heittäytymisessä.