Geronomin työn oivalluksia

Geronomin työn oivalluksia

Eräänä maaliskuisena yönä, yövuoroputken päätteeksi, valvoskelin kotona saamatta unta. Koti oli hiljainen ja rauhallinen, vain oman läppärin valo kajasti pimeydessä. Jostakin kumman syystä eksyin ammattikorkeakoulun yhteishakusivustolle ja löysin sieltä geronomin koulutusohjelman. Olin jo pitkän aikaa miettinyt, mitä alkaisin tehdä isona. Vastaus tuli sillä silmän räpäyksellä ja unesta ei ollut tietoakaan enää sen jälkeen. Geronomin koulutusohjelma kuulosti juuri siltä, mitä halusin tehdä tulevaisuudessa. En malttanut odottaa kesään ja tuloksia, pääsisinkö sisään opiskelemaan vai en. Tästä ajanjaksosta elämässäni tuntuu olevan ikuisuus, mutta kuitenkin tuntuu kuin se olisi ollut hetki sitten.

Koko opiskelujeni ajan imin uutta tietoa innoissani jatkuvasti. Olinhan työskennellyt lähihoitajana jo vuosia, joten jotkin asiat olivat jo tuttuja, mutta aina niihin löytyi kuitenkin uusia näkökulmia ja ne olivat tervetulleita. Valmistuttuani minua potkaisi onni ja pääsin etenemään työssäni aloittaen vastuuhenkilönä ja lähiesimiehenä heti valmistumiseni jälkeen omassa tutussa työpaikassani tehostetun palveluasumisen yksikössä.

Millaisia haasteita, oivalluksia ja onnistumisiakin kenties olen kokenut nykyisessäsi työssäni? Tähän kysymykseen en olisi voinut vastat vielä 1,5 vuotta sitten aloittaessani työtäni, sillä kaikki oli niin uutta ja haastavaa. Meidän opettajamme sanoi viisaasti tässä tovi sitten, että koulutus antaa meille ajokortin, mutta se loppu meidän on opeteltava itse. Se on taivahan tosi. Valmiudet työskentelemään geronomina saadaan koulutuksen myötä, mutta kyllä se niin on, että työn oppii vain tekemällä. Tällä hetkellä työ alkaa olla jo hyvin hallussa ja pystyn jo käyttämään aikaani esimerkiksi kehittämiseen työpaikallani.

Haastavinta työssäni on ehkä se, kuinka muuttaa joitakin juurtuneita tapoja toisenlaiseksi? Edelleen on työelämässä vahvasti mukana ajattelumaailma: näin tehdään, kun on aina tehtykin. Uusien asioiden jalkauttaminen vaatii selkeästi aikaa ja pitkäjänteisyyttä. Joissakin asioissa olen joutunut luovuttamaan ja odottamaan kenties parempaa aikaa, joissakin sitten olen onnistunut. On täytynyt oppia myös luovimaan ja viemään omalla esimerkillään asioita läpi. Meidät geronomit on kuitenkin opetettu tarkastelemaan vanhuutta hieman erilaisesta viitekehyksestä kuin esimerkiksi sairaanhoitajat tai hoitajat, joten se aiheuttaa välillä hyvinkin erilaisia näkökulmia, joskin moniammatillinen yhteistyöhän on toki aina hedelmällistä. Myös ihan hoitotyössä olen huomannut tilanteita, jotka asettavat minut vastuuhenkilönä valintojen eteen, joissa joudun pohtimaan eettisyyttä ja asukkaan itsemääräämisoikeutta. Uudet lait ja asetukset sekä säädökset vaativat nykypäivinä paljon kaikkea, sitä en kiellä etteivätkö ne olisi juurikin iäkkään turvaksi ajateltu, mutta tietyissä asioissa ne mielestäni sotivat pahasti asukkaan itsemääräämisoikeutta vastaan ja näissä tilanteissa koen aina olevani sellaisten kysymysten äärellä, joihin on vaikea löytää vastausta, etenkin silloin kun kyseessä on pitkälle edennyttä muistisairautta sairastava asukas.

Oivalluksia työssäni tulee päivittäin eteen. Eniten olen kuitenkin oivaltanut itsessäni asioita, jotka ovat muuttuneet. Oma ajatusmaailmani on muuttunut, oma työminäni on muuttunut. Kaikki tämä on muuttanut minua itseäni olemaan enemmän armollinen kaikkea kohtaan. En vaadi itseltäni enää täydellisyyttä vaan hyväksyn epätäydellisyyteni ja sen, etten voi kaikkeen antaa vastausta, mutta voin yrittää etsiä vastauksia. Ja kun löydän vastauksen johonkin, se tuo onnistumisen kokemuksia. Iloa ja onnistumisen kokemuksia tulee myös aivan arkisista asioista, kuten onnistuneesta työntekijävalinnasta tai hedelmällisestä palaverista. Kaikkein suurimmat ilon aiheet tulevat kuitenkin siitä, että olemme saaneet luotua asukkaillemme parhaat mahdolliset puitteet elää eläämäänsä niin kuin haluavat, vaikkakin asumispalveluyksikössä asuvatkin. Olemme koettaneet pitää yksikkömme niin kodinomaisena kuin vain voimme. Kun muistisairas iäkäs tunnistaa minut pitkien vapaiden jälkeen ja ilahtuu näkemisestämme,tai kun levoton muistisairas rauhoittuu minun rauhoittavalla läsnäolollani, ne ovat niitä työn tähtihetkiä, joista saa parhaimmat onnistumisen kokemukset.

Geronomiksi kasvu ei tapahdu hetkessä, mutta paras tunne on, kun jossain vaiheessa huomaa, että olen vahva ja osaan työni. Olen onnistunut kasvattamaan itseluottamusta ja kykenen seisomaan kaiken tekemäni takana. Silloin työ on mielekästä ja siitä pystyy ammentamaan myös muille, etenkin heille, joita varten työtä me geronomit tehdään, iäkkäille.