"Sä kuulut päivään jokaiseen" - valalla vannottua rakkautta vai uhrautumista?

Keskiviikko 15.5.2019 klo 8:53 - Geronomit, Metropolia AMK

Antti Hakama, Erjastiina Heikkinen, Eevastiina Juojärvi              

Geronomi ikääntyvän toimintaympäristön kehittäjänä

Iltalehden artikkelissa 31.1.2019 ja Yle ohjelmassa Valon ja varjon tango 1.2.2019 viihdetaiteilija Eino Grön kertoi yksinäisistä hetkistään pitkäaikaisen puolisonsa jouduttua hoitokotiin. Puoliso on elossa, mutta ei läsnä olevana jakamassa yhteistä arkea. Kuinka rakkauden ja kumppanuuden käy toisen puolison sairastuessa muistisairauteen? 

Tilanne on tuttu yhä useammalle ikääntyvälle pariskunnalle muistisairauksien lisääntyessä. Puoliso joutuu kohtamaan sairauden tuomat muutokset kumppanissaan ja pohtimaan, miten jatkaa omaa elämäänsä eteenpäin. Suhtautumiseen vaikuttaa varmasti se, millaiseksi kokee suhteen puolisoonsa muuttuvan ja miten voi toteuttaa omia tarpeitaan suhteessa.

Rakkaus, läheisyys ja seksi ovat elämän aromisuola myös ikääntyvälle. Nykyisin ikäihmiset pysyvät seksuaalisesti aktiivisina aiempaa pidempään ja sen vaalimisen tärkeys korostuu myöhemmälläkin iällä. On totta, että vanhenemismuutokset ja sairaudet aiheuttavat fysiologisia ja psykologisia haasteita seksuaalisuuden toteuttamiselle. Tällaisia ovat esimerkiksi erektiovaikeudet, seksuaalisen kiinnostuksen lopahtaminen tai oman epävarmuuden lisääntyminen. (Kontula 2013: 351–352, 358.)

Seksi, parisuhde ja sairastuminen

Seksuaalisuus ja mahdollisuus läheisyyteen ovat tärkeä osa keskinäisen suhteen rakentamista. Sairastumiseen liitetään helposti ajatus intiimin läheisyyden häviämisestä, mutta israelilaisessa tutkimuksessa puolisoiden välinen rakkaus näyttäytyi moninaisena ilmiönä. Monet tutkittavista kuvasivat uudenlaisen intiimiyden ja vapaamman tunneilmaisun löytymistä. Rakkaus saattoi muuttua romanttisesta tunteesta myötätunnon sävyttämäksi. Ihmiset ja suhteet ovat erilaisia, patenttiratkaisujen sijaan yksilöllinen kokemus ratkaisee. (Shavit, Ben-Ze'ev & Doron 2019: 488, 501–511.)

Muistisairaus muuttaa puolisoiden välistä suhdetta ja mahdollisuuksia oman sukupuoli-identiteetin kokemiseen. Intiimin kanssakäymisen säilyttämisessä naiset ja miehet eroavat toisistaan. Miehillä seksuaalinen kanssakäyminen sairastuneen kumppanin kanssa säilyi vielä pitkään, kun taas naisten rooli muuttui jo varhaisessa vaiheessa hoivaavaksi. Miehillä seksuaalista kanssakäymistä rajaaviksi tekijöiksi nousivat etupäässä fyysiset tekijät, naiset kuvasivat esteeksi persoonallisuuden muutoksen ja sen vaikutuksen emotionaaliseen ja älylliseen osallistumiseen. (Hayes, Boylstein & Zimmerman 2009: 48–59.)

Oikeus läheisyyteen?

Tiina Saastamoisen (2013) pro gradu -tutkimuksessaan haastattelemat omaishoitajat piirsivät muistisairauden koskettamasta elämästä yksinäisyyden, menetyksen, pelkojen, syyllisyyden ja kateuden leimaaman kuvan. Avioliittoon liittyvä velvollisuus kuitenkin sitoi suhteeseen. Parisuhdeterapeutti Sanna Aavaluoma (2014) kehottaa pohtimaan, kokeeko suhteen puolisoon edelleen parisuhteena. Koska sairaus koskettaa lähipiiriä henkilökohtaisesti vaikeuttaen tilanteeseen suhtautumista, puolison voi olla helpompaa hakea ymmärrystä ja tukea oman tilanteen ulkopuolella olevalta.

Jouhtisen ja Saarisen (2013) opinnäytetyössä lähestyttiin teemahaastattelulla muistisairautta sairastavien omaa kokemusta seksuaalisuudesta. Seksuaalisuuden kokemus ei eronnut terveistä – tarve tuntea itsensä mieheksi tai naiseksi, tulla hyväksytyksi sekä saada läheisyyttä säilyy sairastuessakin, vaikka seksuaalinen itsevarmuus, omien halujen ilmaiseminen ja puolison kiinnostus vähenevät. Haastatteluista nousi esiin neljä erilaista ratkaisua: tilanteeseen tyytyminen, nuoruuden kokemuksilla ylpeileminen, häpeän tunteminen ja kaipauksen kokeminen.

Miten hyvin seksuaalista identiteettiä ylläpitävät ja vahvistavat tekijät tulevat tunnistetuksi tämän päivän hoitokäytännöissä? Aiheesta käytyä nettikeskustelua leimaa toisaalta suvaitseva ja lempeä ymmärrys, toisaalta huoli hyväksi käytön kohteeksi joutumisesta tai ajatus seksuaalisuudesta käytösoireena (www.hoitajat.net). Parisuhde on keskeinen osa ihmisen sosiaalista toimintaympäristöä. Mahdollisuus kokea mielihyvää, mahdollisuus osoittaa tunteitaan ja tulla kohdatuksi on ihmisenä olemisen perustaa. Ei tunnu oikealta, jos tätä perustarvetta leimaa häpeän tunne.

Ikääntyneiden seksuaalisuus on murroksessa, sillä nyt ikääntyvät suuret ikäluokat kokivat nuoruudessaan seksuaalisen arvomaailman vapautumisen 1960- ja 70-luvuilla. He pystyvät siis ilmaisemaan seksuaalisuuttaan lähtökohtaisesti paremmin, kuin edeltävät sukupolvet. Monet seksuaalisuutta rajoittavat asenteet ovat väistymässä ja aktiivinen seksielämä nähdään hyödyllisenä: sen on todettu vähentävän ikääntyvän sairastumisriskiä, rentouttavan ja vähentävän stressiä. (Kontula 2013: 352–353.)

Ikääntyvien parisuhteet voivat nykytietämyksen mukaan hyvin, kolme neljästä arvioi parisuhteensa vähintään melko onnelliseksi. Tosin uskottomuus on lisääntynyt 2000-luvulla. Tämä koskee lähinnä miehiä, joista uskottomia nykyiselle kumppanilleen oli ollut 34 %, kun naisista vain joka kahdeskymmenes oli pettänyt nykyisessä suhteessaan. Parisuhteen ulkopuolella eläminen puolestaan näyttäisi koskettavan etenkin eläkeikäisiä naisia. Tämä selittyy miesten keskimääräistä lyhyemmällä eliniällä: 70- vuotiaista miehistä joka neljäs on kuollut, mutta naisista vain joka kymmenes. Miesten markkinat siis! (Kontula 2013: 353–357.)

"Loppuelämäni ensimmäinen päivä"

Niin, palataanpa alkuun eli tuleeko siis kulkea rinnalla myötä- ja vastamäessä? Vahvoja tunteita herättävä aihe on puhuttanut vuosi toisensa perään lehtien ja netin mielipidekirjoituksissa. Netin mielipidekeskusteluissa molemmat näkökulmat saavat puoltajansa: niin uskollisuus kuolemaan saakka, kuin ero sairastuneesta puolisosta (www.suomi24.fi; www.kaleva.fi). Puolisoiden välistä suhdetta ohjaavat pitkän yhteisen elämän aikana rakennetut tunteet ja vastavuoroiset velvollisuudet, jotka saattavat kantaa rakkauden hiipuessakin (Merta 2012). Ilta-Sanomissa haastateltu psykoterapeutti Tarja Santalahti puolestaan nostaa esiin terveen puolison oikeuden olla terve (Karttunen 2016).

Jokaisen on ajateltava asia kohdallaan ja voisikin olla viisautta tehdä hoitotestamentin lisäksi parisuhdetestamentti! Herättäisikö Eino ja Marjatta Grönin tilanne vähemmän kohua, jos tällainen sopimus olisi tehty? Ainakin avoimuus voisi helpottaa tunteiden käsittelyä vaikeassa tilanteessa. Vaikka Eino Grön kertoo löytäneensä Seiskan artikkelissa (Nieminen 2019) elämäänsä uuden ystävän, hän on haastatteluissa todennut, että suhde puolisoon säilyy. "Tilanne on vakaa ja normaali. Olen naimisissa. Velvollisuuteni on seistä Marjatan tukena, eikä minulla ole tarvetta suunnitella mitään muuta. Ei suhteemme ole mihinkään hiipunut, vaikka Marjatan lähimuisti ei toimikaan. Kyllä hän minut edelleen tuntee ja tunnistaa, mikä on hienoa."

Kuva. https://www.flickr.com/photos/eugeniowilman/4078415662/sizes/l/

Lähteet

Aavaluoma, Sanna 2014. Muistisairaus parisuhteessa. Slideshare-kooste. Suomen psykologinen instituutti. Muistisairaanhoito 2014. Wanha Satama 28.10.2014. Saatavana osoitteessa: . Luettu 9.2.2019.

Hayes, Jeanne, Boylstein, Craig & Zimmerman, Mary K. Living and loving with dementia: Negotiating spousal and caregiver identity through narrative. Journal of Aging Studies 23 (2009): 48–59.

Jouhtinen, Saara & Saarinen, Mervi 2013. Seksuaalisuus muistisairaan kokemana. Opinnäytetyö. Sosiaali- ja terveysalan yksikkö, Vanhustyön koulutusohjelma, Seinäjoen ammattikorkeakoulu, Seinäjoki.

Karttunen, Anu 2016. Alzheimer-potilaan puoliso kertoo HS:ssa: Olen alkanut elää omaa elämääni, hankin naisystävän 26.10.2016 ja Saako muistisairaan puoliso ottaa uuden kumppanin? Psykoterapeutti: "Harva sanoo, että ei" 27.10.2016. Ilta-Sanomat. Saatavana osoitteessa: . Luettu 9.2.2019.

Kontula, Osmo 2013. Seksuaalisuus. Teoksessa Heikkinen, Eino, Jyrkämä, Jyrki & Rantanen, Taina (toim.). Gerontologia. Helsinki: Duodecim.

Lehtikanto, Katariina 2019. Iltalehti. Eino Grön tänään 80 vuotta! Papin esimerkki rohkaisi jatkamaan elämäänsä vaimon muistisairaudesta huolimatta: "Olen löytänyt saman henkisen ihmisen". Julkaistu 31.1.2019. Saatavana osoitteessa: . Luettu 9.2.2019.

Merta, Anne 2012. Ikääntyneiden seksuaalisuus – Seksivätkö vanhatkin. Luentokooste, Turun ammattikorkeakoulu. Saatavana osoitteessa: . Luettu 9.2.2019.

Nieminen, Juhamatti 2019. Näin Eino Grön kommentoi mahdollista uutta suhdetta eläkeläisrouvaan - muistisairas vaimo hoitokodissa. 7.1.2019. Saatavana osoitteessa: . Luettu 28.2.2019.

Saastamoinen, Tiina 2013. Niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä, aina kuolemaan asti – Puolisoiden antamia merkityksiä muistisairauden vaikutuksille parisuhteessa ja arjessa. Gerontologian ja kansanterveyden pro gradu -tutkimus. Jyväskylän yliopisto, liikuntatieteellinen tiedekunta, terveystieteen laitos, Jyväskylä.

Shavit, Orit, Ben-Ze’ev, Aaron & Doron, Israel 2019. Love between couples living with Alzheimer’s disease: narratives of spouse care-givers. Ageing & Society 39, 2019: 488–517. Cambridge University Press. Saatavana osoitteessa: . Luettu 9.2.2019.

Valon ja varjon tango. Henkilökuva Eino Grönistä. Ohjaus Matti Lötjönen. Tuottaja Oiva Petteri. Esitetty Yle Teema & Fem:ssä 1.2.2019.

www.hoitajat.net. Dementiapotilaiden välinen seksi. Hoitajat.net -verkkosivut. Saatavana osoitteessa: . Luettu 9.2.2019.

www.kaleva.fi. Puoliso hoitokotiin, uusi tilalle? Kaleva/juttutupa -verkkosivut 18.4.2016. Saatavana osoitteessa: . Luettu 1.3.2019.

www.suomi24.fi. Kuinka tapahtuu ero dementiaa sairastavasta henkilöstä? Suomi24 -verkkosivut 27.9.2011. Saatavana osoitteessa: . Luettu 9.2.2019.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: yksinäisyys, seksuaalisuus, omaishoitajuus, parisuhde, muistisairaus, ikääntyminen, asenteet

Kinestetiikan® voimavaralähtöinen toimintamalli - haasteista mahdollisuuksien löytämiseen geriatrisessa hoito- ja hoivatyössä

Torstai 25.4.2019 - Virpi Hantikainen, TtT, dosentti, kinestetiikkakouluttaja, Kinestetiikkayhdistyksen pj

Vanhusten kanssa työskenneltäessä hoidon- ja hoivan toimintaympäristöissä, jokainen kohtaa jossain vaiheessa seuraavia tilanteita: Muistisairasta Elviä käännellään vuoteessa ja hän tarrautuu vuoteenlaitaan. Eeroa ei saada nousemaan tuolista kahdenkaan hoitajan avustamana, hän ei ymmärrä mitä on tuolista ylösnouseminen. Paavo on jäykkä ja raskas siirreltävä ja jää siksi usein vuoteeseen. Paavon omat voimavarat heikkenevät ja hän jäykistyy entisestään liikkumattomuuden vuoksi. Nämä ovat tyypillisiä tilanteita vanhustyön arjesta. Omaishoitajat kohtaavat samanlaisia tilanteita kotona.

Sirkka_ja_Veikko.jpg

Vanhuksen toimintakyvyn ylläpitäminen ja edistäminen sairaaloissa, hoivayksiköissä ja kotihoidossa on merkittävä sosiaali- ja terveydenhuollon laatukriteeri. Hoitotyöntekijät, terapeutit, avustajat ja omaishoitajat ovat aina tavalla tai toisella tekemisissä toisen ihmisen liikkumisen sekä oman liikkumisensa kanssa. Suuri osa hoitamisesta liittyy avustettavan tukemiseen ja ohjaamiseen tämän päivittäisissä perustoiminnoissa kuten siirtymisessä, peseytymisessä, pukeutumisessa, ruokailussa, WC-toiminnoissa ja hengittämisessä. Avustamisen tarkoituksena on auttaa ihmistä niissä toiminnoissa, joista hän ei pysty ikääntymisen, sairauden tai vamman vuoksi suoriutumaan omatoimisesti.

Avustustilanteet ovat aina vuorovaikutustilanteita. Jokaisessa vuorovaikutustilanteessa avustettavan tulisi ymmärtää mitä hänessä ja hänelle tapahtuu. Kiinnittämällä enemmän huomiota vuorovaikutuksen tapaan ei ns. ”haastavia” tilanteita ehkä niin paljon olisikaan vaan näkisimme enemmän mahdollisuuksia. Miten kohtaamme ihmisen, millaisia sanoja käytämme, millaista äänensävyä, miten kosketamme ja tuemme ihmistä hänen omassa liikkumisessaan. Tärkeä kysymys vanhusten hoitotyössä on kuinka paljon asiakkaan liikkumisrajoitukset, toimintakyvyn heikkeneminen, passiivisuus, hoidon vastustaminen yms. ovat seurausta tavasta, jolla häntä avustetaan ja kuinka paljon itse sairaudesta tai vammasta? Kiinnitämmekö huomiota ensisijaisesti siihen mihin vanhus ei enää kykene vai siihen millaisia voimavaroja hänellä vielä on?

Asiakaslähtöistä, kuntouttavaa ja toimintakykyä ylläpitävää toimintakulttuuria vanhustyössä on painotettu jo useita vuosia. Miten tämä toimintakulttuuri on määritelty työyhteisössä ja miten se todellisuudessa toteutuu? Onko henkilöstöllä riittävästi tietoja, taitoja ja käytännössä toimivia toimintamalleja? Siirrytäänkö liian helposti passiiviseen avustamiseen eli puolesta tekemiseen?

Kinestetiikan® toimintamalli

Kinestetiikka® on yksi kuntoutumista ja toimintakykyä edistävän toiminnan muoto, jonka mottoina ovat: ”Pienikin voimavara on mahdollisuus”  ja ”Mahdoton on vain mielipide”. Toimintamallin avulla pyritään muuttamaan työn tekemisen tapoja sellaisiksi, että ne mahdollistavat niin asiakkaan kuin ammattihenkilöstön/omaishoitajien voimavarojen ihanteellisen hyödyntämisen päivittäisissä hoito- ja avustamistilanteissa, ylläpitävät ja edistävät toimintakykyä, kuntoutumista sekä henkilöstön ja omaishoitajien fyysistä ja psyykkistä työhyvinvointia. Sosiaali- ja terveysministeriön laatusuosituksissa hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2017-2019 kinestetiikka mainitaan hyvänä toimintamallina, joka lisää asiakkaiden omaa liikkumista ja samalla tukee henkilöstön työskentelyä (Sosiaali- ja terveysministeriö 2017).

Hoitotyo_kine.jpg

Kinestetiikka® on amerikkalaisten käyttäytymistieteilijöiden Lenny Maiettan ja Frank Hatchin yhdessä sveitsiläisten, saksalaisten ja itävaltalaisten hoitotyötekijöiden kanssa kehittämä voimavaralähtöinen toimintamalli hoitotyöhön. Kinestetiikka ei ole siirtomenetelmä tai tekniikka. Kinestetiikan avulla hoitajat, terapeutit ja omaishoitajat/läheiset saavat työhönsä kokonaisvaltaisen ja hienosäätöisen tavan tarkastella ja tunnistaa toimivaa vuorovaikutusta,  ihmisen luonnollista liikkumista ja aistitoimintoja sekä niiden merkitystä yksilölliselle tukemiselle.

”Kinestetiikka on konkreettinen toimintatapa. Itse asiassa se on enemmän. Se on toimintafilosofia. Kinestetiikka on kaikkea sitä mitä tarvitaan kun puhutaan asiakaslähtöisyydestä, tasavertaisuudesta ja toisen ihmisen omien voimavarojen huomioimisesta.” (Jaakko Valvanne)

Suomessa kinestetiikan koulutukset aloitettiin vuonna 1997 sairaanhoitaja, TtT Virpi Hantikaisen johdolla. Suomen Kinestetiikkayhdistys ry perustettiin keväällä 2009 (www.kinestetiikka.fi). Yhdistyksen tarkoituksena on tukea kinestetiikan kehittämistä koko Suomessa. Yhdistyksen kummeina ovat emerita professori Jaakko Valvanne ja kansanedustaja Merja Mäkisalo-Ropponen, joka toimii myös Muistiliiton hallituksen puheenjohtajana.

Kinestetiikan perusoletukset:

  • Ihminen on elävä, liikkuva, tunteva ja oppiva olento, jota tulee tukea ja avustaa tästä lähtökohdasta käsin.
  • Ihmiselle on annettava avustustilanteissa mahdollisuus ymmärtää mitä hänessä ja hänelle tapahtuu.
  • Ihminen ei terveydenhuollon potilaaksi / asiakkaaksi tullessaan muutu esineeksi tai suoritteeksi, jota siirretään / nostetaan / käännetään paikasta toiseen.
  • Kinestetiikassa puhumme potilaan / asiakkaan tukemisesta ja avustamisesta hänen omassa liikkumisessaan ja toiminnoissaan.

 Kinestetiikan tavoitteet:

  • Tukea ihmistä hänen perustoiminnoissaan siten, että hän kokee toimintansa mielekkäänä ja kykenee aktiivisesti osallistumaan toimintoihinsa huolimatta sairaudestaan tai vammaisuudestaan.
  • Edistää terveydenhuollon ammattilaisten ja asiakkaiden tieto-taitoa luonnollisesta liikkumisesta, sen merkityksestä olemassaololle, oman kehon ja ympäristön hahmottamiselle sekä päivittäiselle toiminnalle.
  • Mahdollistaa niin avustettavan kuin avustajan voimavarojen ihanteellisen hyödyntämisen avustamistilanteissa, ylläpitää ja edistää toimintakykyä sekä kuntoutumista.
  • Vähentää avustajien fyysistä ja psyykkistä kuormitusta sekä lisätä työn mielekkyyttä

Kinestetiikan tilanne Suomessa

Kinestetiikka koulutuksen aloittamiseksi Suomessa asetimme tavoitteeksi ammattihenkilöstön vuorovaikutus-ja avustustaitojen paranemisen sekä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaiden osallisuuden tukemisen kaikilla hoitotyön alueilla. Hoito- ja terapiatyöntekijöiden tulisi saada työhönsä konkreettinen työkalu, jota he voivat soveltaa välittömästi työssään. Tähän tavoitteeseen on päästy hyvin 20-vuoden pitkäjänteisellä työllä. Yhdistyksen rekisteröimiä kouluttajia vuonna 2019 on 20 ja tutoreita n. 100 eri puolilla Suomea. Kinestetiikan koulutustarjonta on laaja ja työelämä kouluttaa henkilöstöään aktiivisesti. Vuoteen 2018 mennessä koulutettua henkilöstöä on yli 18 000. Koulutukset ovat moniammatillisia ja edistävät hoitotyöntekijöiden ja terapeuttien yhteistyötä. Kuntoutumista ei mielletä enää yksin fysioterapeuttien työksi vaan hoitohenkilöstö ymmärtää kuntoutumisen ja toimintakyvyn tukemisen merkityksen päivittäisten toimintojen avustustilanteissa ja ottavat enemmän vastuuta siitä. Olemme painottaneet esimiesten tärkeää roolia toimintamallin juurruttamisessa ja kirjoittaneet tästä teoksessa ”Parempi vanhustyö. Menetelmiä johtamisen kehittämiseen” (Hantikainen & Hoivala 2017). 2018 järjestimme esimiehille suunnatun kinestetiikan koulutuksen kolmella paikkakunnalla.

Työelämän koulutusten lisäksi yhdistys on rakentanut yhteistyössä Gradia Jyväskylän kanssa kinestetiikan lähihoitajan opetussuunnitelmaan. Pilotointi toteutetaan vuoden 2019 aikana ja tavoitteena on tuottaa malli, jota voidaan hyödyntää valtakunnallisesti lähihoitajien koulutuksessa. Kinestetiikan sisällyttäminen sairaanhoitajien koulutukseen on aloitettu Hämeenlinnan AMK:n kanssa. Vuosien aikana opiskelijoilta on tullut vahva toive kinestetiikan oppimisesta jo koulutuksen aikana.

Seuraavista linkeistä  (videot löytyvät myös kotisivulta https://www.kinestetiikka.fi) pääsee katsomaan videoita, joita olemme tehneet yhteistyössä Pääkaupunkiseudun Omaishoitajat ja Läheiset ry:n sekä  TV tuotanto Petri Merta Ky Mertavision kanssa:

Veikon tarina (omaishoito)

https://www.youtube.com/watch?v=FiOAWZkNh98&feature=youtu.be

Pyörätuoliin siirtymisen opettelua yhdessä asiakkaan kanssa

https://www.youtube.com/watch?v=G8t3dE9TPNE

Kinestetiikka koetaan tärkeäksi hoitotyössä

https://www.youtube.com/watch?time_continue=4&v=MtQApkhTQ1w

Kinestetiikkayhdistys on tuottanut kursseilla käytettävän kirjallisen kurssimateriaalin sekä kinestetiikan opetusvideon (DVD). Marraskuussa 2018 ilmestyi ensimmäinen kinestetiikan oppikirja “ Toimintamalli voimavarojen ylläpitämiseen liikkeen avulla” PS-kustannuksen kustantamana.

Geronomi ja kinestetiikka

Merja Koskinen, geronomi, muistihoitaja, kinestetiikkakouluttaja

Jos tarkastellaan geronomin hyvin monenlaisia työmahdollisuuksia, ollaan aina tiiviisti tekemisissä ikäihmisen hyvinvoinnin kanssa.  Samalla voimme tarkastella myös geronomin ja kinestetiikan yhteisiä rajapintoja sekä kinestetiikan perusajatusten, että  geronomin kompetenssien pohjalta. Geronomin tutkintohan  perustuu kansainvälisiin ja kansalliseen koulutuksen tasokuvauksiin, valtakunnallisiin vanhustyön strategioihin ja laatusuosituksiin, työelämälähtöisyyteen ja monialaiseen gerontologiseen tutkimustietoon.

Yhteiskunnassa tarvitaan  nyt luovuutta, visioita ja kokonaisvaltaista vanhustyön osaamista. Tarkoituksena on koko ajan kehittää tulevaisuuden vanhustyötä ja mahdollistaa iäkkään ihmisen elämän, osallisuuden ja toimijuuden toteutumista. Geronomi (AMK) voi toimia kuntatason asiantuntijana vanhustyössä, erilaisten järjestöjen palveluksessa, projekteissa, muistityössä, omais- ja läheispalveluissa. Koska geronomit toimivat hyvin laaja-alaisesti ikäihmisten hoidossa, kinestetiikka tarjoaa toimintakykyä tukevan ja kunnioittavan lähestymistavan.

Kinestetiikka osana arkea

Voimavaralähtöisen toimintamallin sisäistäminen  kinestetiikan muodossa, lisää entisestään ennalta ehkäisevän ja kuntouttavan vanhustyön taitoja geronomeilla. Esimerkiksi  kotikäyntien  yhteydessä voidaan todeta miten  asiakkaan luonnolliset liikemallit toteutuvat hänen omassa toimintaympäristössään. Tarkoitus on  kiinnittää huomio jäljellä oleviin voimavaroihin, sillä pienikin voimavara on aina mahdollisuus.

Esimiestehtävissä työsketeleville geronomeille kuuluu mm. palvelujen ja niiden tarpeiden arviointi, koordinointi ja ohjaus.  Myös tällöin kinestetiikka tarjoaa apua henkilökunnan jaksamisen tukemiseen eli arjentyökaluja  luovuuden ja uusien toimintamallien myötä.

Geronomi  osaa myös toimia vanhustyön eettisten periaatteiden mukaisesti ja edistää niiden toteutumista, edistää iäkkään ihmisen itsemääräämisoikeutta oikeudenmukaisuutta ja yksilöllisyyttä ihmisarvoisen vanhuuden turvaamiseksi, tämä kaikki käy yhteen myös kinestetiikan ajatusmaailman kanssa. Tavoitteena on kyky empaattiseen, dialogiseen ja reflektiiviseen vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen  tasavertaisena erilaisten ihmisten kanssa.

Geronomi pyrkii moniammatillisessa yhteistyössä arvioimaan, suunnittelemaan  ja toteuttamaan ikäihmisten tarpeiden mukaisia palvelukokonaisuuksia. Asiakas on aina keskiössä, tällöin kinestetiikkakaan ei ole erillinen osa ikäihmisen arkea. Jalkautettuna arkeen kinestetiikka  tukee  ikäihmisen laaja-alaista hyvinvointia ja toimintakykyä suhteessa yksilön voimavaroihin ja hänen  omaan elämäänsä.

Tarkoitus on myös osata ohjata ja neuvoa ikäihmistä sekä hänen omaisiaan, perhettään ja läheisiään heidän yksilöllisissä tarpeissaan ja arjessa selviytymisessään, erityisryhmänä esimerkiksi muistisairaat. Muistisairauden avustustilanteisiin kinestetiikka antaa uudenlaista ymmärrystä. Miten esimerkiksi  vuorovaikutusta voidaan parantaa kehollisen / hoidollisen kosketuksen avulla.

Tärkeää on lisäksi pystyä  tuottamaan tietoa vanhuspalvelujen ennakointiin ja  pystyä asiantuntijana  osallistumaan myös yhteiskunnalliseen keskusteluun ikäihmisten asemasta yhteiskunnassa . Vielä tärkeämpää on pyrkiä vaikuttamaan siihen omalla  konkreettisella toiminnallaan.  Kinestetiikka antaa loputtomat mahdollisuudet voimavaralähtöiseen toimintaan, ei vaan sanoihin, vaan myös tekoihin.

Kinestetiikan ajatusmaailma ja kinestetiikkaan kouluttautuminen täydentää  geronomin vahvaa ammattiosaamista entisestään.

Kinestetiikan sertifioidut laatuyksiköt 2014-2019

Yhdistys on vuodesta 2014 sertifioinut kinestetiikan laatuyksiköitä. Sertifointi on kunniamaininta yksiköille, jotka ovat systemaattisesti juurruttaneet toimintamallia työyhteisöön. Laatuyksiköt ja sertifikaatit ovat nähtävillä yhdistyksen kotisivulla.

 

Lähteet

Hantikainen V, Hoivala T. (2017). Uusien työtapojen käyttöönotto® –esimerkkinä kinestetiikan hyödyntäminen. Teoksessa Kulmala J (toim.) Parempi vanhustyö. Menetelmiä johtamisen kehittämiseen. PS Kustannus, Jyväskylä. Pp 54-69. ISBN 978-952-451-778-2

Kujala P, Wallden A, Hantikainen V. (2015). Kinestetiikasta voimia asiakkaille ja henkilöstölle. Pro Terveys: Terveystieteiden akateemiset johtajat ja asiantuntijat ry 3/2015:  22-24.

Sosiaali- ja terveysministeriö ja Kuntaliitto (2017). Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi. Sosiaali- ja terveysministeriö. Julkaisuja 2017:6. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/80132/06_2017_Laatusuositusjulkaisu_fi_kansilla.pdf?sequence=1

Stenman P, Turkki L, Vähäkangas P, Hantikainen V, Elo S. (2016). Kinestetiikan käyttöönottoon liittyvät muutokset vanhustenhuollossa toimivan hoitajan toimintaympäristössä. Gerontologia 30(3) 2016. Pp. 106-118.

Suomen Geronomiliitto ry. Geronomi AMK kompetenssit. Viitattu 21.4.2019 https://www.suomengeronomiliitto.fi/geronomi/kompetenssit

 

 

Kommentoi kirjoitusta.

Uusi hallitus esittäytyy aurinkoisin terveisin

Perjantai 29.3.2019

Tiina Toikka, hallituksen puheenjohtaja

Olen vanhustyön sekatyöläinen, joka suuntaa aina sinne, minne tuulet milloinkin vievät. Niin pääkaupunkiseutu, kuin maakunnat ovat minulle tuttuja. Geronomin juureni ovat kuitenkin tiukasti Seinäjoen avaruudessa ja kannan aina ylpeydellä ja suurella rakkaudella sydämessäni meidän kaikkien geronomien kantaäidin Aila Vallejo Medinan oppeja.

Tällä hetkellä leppeät geronomituulet ovat viemässä minua jälleen kohti uutta ja mielenkiintoista. Lähes vuosikymmen kestänyt kunnallinen urani vaihtuu järjestötyöhön, kun aloittelen työtäni Suomen Muistiasiantuntijat ry:n Alva-toiminnan suunnittelijana. Suomen Geronomiliiton hallituksessa minulla starttasi toinen vuosi ja ensimmäinen vuosi puheenjohtajana. Lisäksi opintoni Metropolian vanhustyön YAMK -tutkinnossa jatkuvat vielä tämän vuoden. Isona minusta tulee siis geronomi isolla Y:llä!

Työn ja opintojen vastapainona rentoudun neulepuikot ja aivan liian kallista lankaa käsissä. Mutta mikään ei voita puikkojen hentoista kilinää ja pehmeän merinovillan juoksua sormissa. Minusta tuleekin vanhana se keinutuolissa kiikutteleva, sukkaa kutova mummo, joka pitää koko lähitienoon lasten varpaat lämpöisinä.

Jenni Karne, hallituksen sihteeri

Tulen Pirkanmaalta Vesilahden maalaismaisemista. Olen valmistunut lähihoitajaksi vuonna 2002 ja siitä asti työskennellyt vanhuspalveluissa, pääasiallisesti kotihoidossa. 2013 valmistuin Metropolia Ammattikorkeakoulusta Geronomiksi. Geronomiliiton hallitukseen tulin valituksi 2017.

Itselläni on neljä kissaa, jotka ovat tärkeä osa elämääni. Haluaisinkin nauttia vanhuuden päiväni omassa kodissa asuen mahdollisimman pitkään kissalaumani kanssa. Kun en enää kotona pärjää haluan muuttaa perhekotiin maalaismaisemiin, jossa on eläimiä. Muistiliittoa lainaten " Jokaisella on oikeus omannäköiseen elämään".

Minna Kataja-Rahko

Olen Helsinkiläistynyt, kuitenkin aina etelä-pohjalainen, kahden teinipojan äiti. Olen valmistunut geronomiksi Seinäjoen ammattikorkeakoulusta joulukuussa 2013. Töitä olen ikäihmisten parissa tehnyt opiskeluajoista lähtien ja Helsingin kaupungin leipiin astuin kesällä 2013. Tällä hetkellä olen työvapaalla Helsingin kaupungin toimesta ja työskentelen Pääkaupunkiseudun omaishoitajat ry:ssä omaistoiminnan kehittäjänä. Vastuualueenani yhdistyksessä minulla ovat vapaaehtois- ja vertaistoiminnankoordinointi sekä omaishoidon kokemusasiantuntijakoulutukset.

Haluaisin viettää lempeän ja rakkaudentäyteisen vanhuuden. Toivoisin, että saisin kokea asioita ja nauttia elämästä yhdessä rakkaitteni kanssa. Uskon, että minustakin tulee viisas vanhus ja pystyn elämänkokemustani hyödyntämällä olemaan monessa mukana, auttamaan läheisiäni ja kulkemaan heidän rinnallaan pitkin mutkikkaita elämänpolkuja.

Omannäköinen vanhuus on jokaisen oikeus.

 

Katri Kulmala

Monenlaisten elämän polkujen kautta maalta isolle kirkolle kulkeutunut geronomi ja vapaaehtoistoiminnan koordinaattori, joka päivä matkalla kohti uusia seikkailuja. Vapaaehtoistoiminnan koordinointi ja kehittäminen on ollut osa työtäni vuodesta 2011, ensin vanhustyössä ja nykyisin seurakunnassa. Elän elämäni parasta aikaa 5-sukupolven keskimmäisenä linkkinä ja eri elämänvaiheissa eläviä lähimmäisiäni seuratessani olen kiitollinen, että elämä jatkuu omien lasteni ja lastenlasteni myötä ja että ikääntyvät vanhempani ja isoäitini ovat vielä läsnä elämässäni.

On mahtavaa oppia koko ajan uusia asioita ja olla mukana ratkomassa monenlaisia haasteita. Odotan aikaa, jolloin lapsenlapset hyppäävät bussiin ja matkaavat stadiin mummin luo. Toivon, että haluni itseni kehittää säilyy ja erilaiset mielenkiintoiset aiheet innostavat vielä vanhanakin. Uskon elämän mittaisen oppimisen mahdollisuuksiin ja haluaisin harrastaa lapsuudessa alkanutta ratsastusharrastustani vielä yli kasikymppisenäkin.

Eteenpäin vie elämän nälkä ja halu olla tekemässä hyvää.

 

Heidi Oilimo                

Olen Metropolia Ammattikorkeakoulusta valmistunut ammatistaan ja osaamisestaan ylpeä geronomi. Aiemmalta koulutukseltani olen sairaanhoitaja ja suurin osa hoitotyön kokemuksestani on vanhustyön toimintaympäristöistä. Taiteet, erityisesti sana ja sävel, ovat lähellä sydäntäni. Olen täydentänyt osaamistani Sibelius Akatemian toteuttamilla musiikkiterapian perusopinnoilla, jotka pääsivät hyötykäyttöön tämänhetkisessä työssäni Eläkeliiton musiikkisuunnittelijana. Vapaa-aikanani laulan Partita-kuorossa ja salsabändissä nimeltään La Máquina.

Eläkeliitossa kehitän osallistavaa musiikkitoimintaa ikäihmisille. Saan työssäni ideoida, kokeilla ja tuottaa uutta sekä nauttia musiikin hyvinvointivaikutuksista, kun näen kymmenien ikäihmisten aurinkoiset ilmeet koulutustemme yhteydessä. Sivutyönäni toimin tuntiopettajana geronomiopiskelijoille ja iloitsen mahdollisuudesta samalla verkostoitua tulevien kollegoiden kanssa. Suomen Geronomiliiton hallituksessa olen mukana toista kautta ja toimin Geronomi-lehden päätoimittajana.

Rakastan mummoja. Ja tietysti pappojakin. :-) Rakastan musiikkia, hyviä kirjoja, espanjalaista elokuvaa, luontoa ja eläimiä. Rakastan työtäni. Kaiken mahdollisen olemassa olevan ajan käytän näiden suurten rakkauksieni kanssa. Kaiken päälle pyöritän arkea ja nautin arjen estetiikasta. Koirat pitävät huolta ulkoiluttamisestani, ystävät täysjärkisyydestäni. Tämä kaikki ei olisi mahdollista ilman niitä kaikista rakkaimpia. Arvojärjestyksessä ylimpänä ovat lapset ja läheiset, joita ilman en olisi tyhjää paperia parempi. Heidän kanssaan toivon voivani elää omannäköistä vanhuutta, kaikille hyvässä yhteiskunnassa, itselleni uskollisena ja pilke silmäkulmassa elämäni loppuun asti.

 

Hanna Paunonen

Olen kahden rakkaan lapsen äiti, vaimo, tytär ja sisko. Olen koulutukseltani kuvataiteilija, lähihoitaja ja geronomi. Työskentelen tällä hetkellä sosiaaliohjaajana ja työtehtäviini kuuluu monenlaista tekemistä aina palveluohjauksesta, etsivän vanhustyön kautta ryhmien ohjaamiseen ja kehittämistyöhön. Heittäydyn elämään ja annan sen viedä. En aina tiedä minne se minua vie mutta luotan siihen, että elämä kantaa.

Sitten kun minä olen vanha, niin toivon, etten koskaan menetä kipinääni, sisimpäni sielua ja elämän iloa. Haluan, että ääneni kuultaisiin ja mielipiteitäni kunnioitettaisiin. Toivon, että rinnallani olisi rakkaita ihmisiä ja ystäviä, enkä kokisi yksinäisyyttä.

Elämässä on oltava tahtoa, sisua, iloa ja naurua. Toivon, että voin olla kuulemassa tarinaa ja luoda iloa sekä toivoa huomiseen.

Haluan olla rohkaisemassa kaikkia ikäihmisiä saamaan äänensä kuuluviin.

 

Kirsi Rantanen

Olen toukokuussa 13 vuotta täyttävän Sini tytön äiti. Sini rakastaa ratsastusta ja äiti laulamista. Perheeseemme kuuluu kaksi kissaa, miesystäväni ja hänen Chihuahua. Arkemme on rakkaudellinen, jossa avoimuus ja tunteiden osoittaminen ovat ykkösasioita. Elämän onnellisuus koostuu mielestäni rauhasta, rakkaudesta ja rakkaista ihmisistä. Minulle on luonto ollut aina voimavara. Nautin luonnon kauneudesta kaikkina vuodenaikoina ja pyrin luontoon aina, kun se on mahdollista.

Olen valmistunut geronomiksi vuonna 2016 Metropolia ammattikorkeakoulusta. Olen koulutukseltani myös yhteisöpedagogi. Vanhustyön äärellä olen työskennellyt 9 vuotta. Työskentelen Gerontologisessa sosiaalityössä, omaishoidon toimintakeskuksen toiminnanohjaajana. Arvostan työtäni ja olen onnellinen saadessani omalta osaltani olla tukemassa omaishoitoperheiden arkea.

Olen yksinäisyyttä lievittävässä ja syrjäytymistä ehkäisevässä toiminnassa mukana Vanhustyön keskusliiton Ystäväpiiri –ohjaajien kouluttajana ympäri Suomen maata. Se myös on todella hienoa työtä, josta olen nauttinut paljon.  On tärkeää, ettei kenenkään tarvitsisi olla yksin eikä tuntea tarpeettomuuden tunnetta. Se ei ole ihmisarvoista!

Vanhustyö on sydämenasiani. Kukaan ei koskaan saisi lakata unelmoimasta ja haluaisin, että vanhuksille mahdollistetaan unelmien tai itselle tärkeiden asioiden toteutumista vielä silloin, kun se tuntuu jo hyvin kaukaiselta tai mahdottomalta.  Minulle ammatillisesti on tärkeää, että vanhukset saavat tuntea kuuluvansa muiden joukkoon, tulevat kuulluiksi, heistä välitetään ja he voivat toimia sillä toimintakyvyllä mikä heillä on. Pienet asiat ovat merkityksellisiä ja kullanarvoisia. Kun minä olen vanhus enkä enää pysty asumaan kotona haluan elää edellä kuvattua vanhuutta, jossa minua kuullaan ja arvostetaan.  Siihen asti haluan elää samanlaista, hiukan muuttunutta elämää, rakkaitteni ja läheisten ihmisten kanssa arjen iloista nauttien ja murheissa toinen toisiamme tukien. Toivon pysyväni aktiivisena pitkään ja saavani tehdä asioita, jotka voimauttavat.

Haluan geronomina olla mahdollistamassa vanhuksille arvokasta vanhuutta, jossa jokaisella vanhuksella ja hänen elämällään on merkitystä. 



Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat:

Geronomi yhteiskunnallisena vaikuttajana

Tiistai 16.5.2017 - Minna Turunen, YTM, yhteiskuntatieteellisten ja sosiaalialan aineiden tuntiopettaja, hyvinvointiala, Lapin ammattikorkeakoulu

Osallistuin marraskuussa 2016 Geroverkoston kokoukseen, jonne geronomikoulutusta järjestävien ammattikorkeakoulujen edustajat kokoontuivat verkostoyhteistyön merkeissä. Verkostopäivillä geronomiopiskelija esitteli juuri ulos tullutta kirjaansa, jossa hän kuvaa vanhempiensa sairastumista muistisairauteen ja aikaa heidän omaishoitajanaan. Yleisössä heräsi kysymys kirjan kirjoittajan mahdollisista ajatuksista ryhtyä tulevaisuudessa kirjailijaksi. Yleisöstä esitetty kysymys herätti minut pohtimaan, että voisiko olla niin, että kirjoittaminen ja käytännön työ geronomina eivät olisikaan toisiaan poissulkevia asioita, vaan erittäin ajankohtainen osa geronomin asiantuntijuutta? Voisiko olla niin, että tämän päivän yhteiskunnallisessa tilanteessa tarvitaan asiantuntijuutta tuoda ikääntyneiden muistisairaiden ääni ja oikeudet esiin ja vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin ikääntyneen aseman parantamiseksi?
Ideani tämän artikkelin kirjoittamiseksi lähti liikkeelle pohdinnoistani geronomista yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttajana. Työskentelen tällä hetkellä yhteiskuntatieteellisten ja sosiaalialan aineiden tuntiopettajana vanhus- ja hoitotyön koulutusohjelmissa Lapin ammattikorkeakoulussa Kemissä. Yhteiskuntatieteilijänä lähellä sydäntäni ovat erilaiset yhteiskunnalliset ja sosiaaliset ilmiöt, joihin ikääntyminen kuuluu.
Ikääntymistä tapahtuu kronologisen, biologisen ja psyykkisen vanhenemisen lisäksi myös jossakin yhteiskunnallisessa ajassa ja paikassa. Yhteiskunnallinen konteksti vaikuttaa siihen, millaisena vanhana oleminen nähdään ja millaiseksi vanheneminen yhtenä elämänvaiheena muodostuu. (Jyrkämä 2001, 276.) Ihmiset tuottavat sosiaalista todellisuutta puhein, sanoin, elein, äänenpainoin jne. Sillä, miten puhumme esimerkiksi ikääntymisestä ja ikääntyneistä sekä mitä tiedämme ikääntyneiden arjesta, on merkitystä, kun halutaan vaikuttaa ikääntyneiden asemaan yhteiskunnassa.
Uudistuneessa sosiaalihuoltolaissa korostetaan rakenteellista sosiaalityötä ja sen merkitystä, jolla tarkoitetaan yksilön sosiaalisesta hyvinvoinnista huolehtimista ja sosiaalisia ongelmia koskevan tiedon välittymistä ja sosiaalihuollon asiantuntemuksen hyödyntämistä hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301). Rakenteellisen sosiaalityön keinoin pyritään siis vaikuttamaan vallitseviin yhteiskunnan rakenteisiin ja olosuhteisiin yksilön hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi. Yksi geronomikoulutuksen valtakunnallisista kompetensseista eli osaamisalueista on, että geronomi osallistuu moniammatillista asiantuntijuuttaan hyödyntäen keskusteluun ikääntyneiden asemasta niin vanhuspalveluissa kuin laajemmin yhteiskunnassa (Suomen Geronomiliitto ry).
Väestön ikääntyminen vaikuttaa siihen, että sosiaali- ja terveyspalvelujen tarve ikääntyneillä kasvaa. Toisaalta ikääntyneiden arvostaminen ja yleinen suhtautuminen ikääntymiseen elämänvaiheena vaikuttavat ikäihmisten asemaan laajemmin yhteiskunnassa. Ikääntymisestä ja muistisairauteen sairastumisesta kirjoittaminen arjen ruohonjuuritasolta kaunokirjallisuuden keinoin on mielestäni erittäin hieno avaus ja osoitus geronomin osaamisesta ja asiantuntijuudesta vaikuttaa tietoisuuteen ikääntyneiden mahdollisista elämäntilanteista sekä asemasta niin palvelujen käyttäjänä kuin laajemmin yhteiskunnassa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen järjestäminen on tarkoitus siirtää 18 uuden maakunnan vastuulle vuoden 2019 alusta lukien. Yksi uudistuksen peruspilareista on palveluintegraatio, jolla tarkoitetaan palveluiden sovittamista yhteen asiakkaan tarpeiden mukaiseksi kokonaisuudeksi. (Sote- ja maakuntauudistus 2017.) Koulutuksen aidon moniammatillisuuden vuoksi geronomin keskeisintä osaamisaluetta on mielestäni ymmärrys ikääntyneen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja sen edistämisestä yksilön, yhteisön sekä yhteiskunnan tasoilla. Ikääntyneen palvelujen sovittaminen yhteen asiakkaan tarpeiden mukaiseksi kokonaisuudeksi edellyttää työntekijältä juuri tätä kokonaisvaltaista ymmärrystä ikääntyneen hyvinvoinnista.
Ikääntymisen monialainen tarkasteleminen konkretisoituu tulevassa sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa, jonka tavoitteena on ehjät palvelukokonaisuudet, sujuva palveluohjaus ja palvelutarpeiden havaitseminen sekä arviointi. Yksi sote-uudistusta ennakoiva hallituksen kärkihanke liittyy alueellisten asiakas-/palveluohjaustoimintamallien kehittämiseen yhteistyössä alueen toimijoiden kanssa ikääntyneiden kotona asumisen tukemiseksi sekä arjessa selviytymisen parantamiseksi (STM 2016).  Ikääntyneiden palveluohjaus edellyttää gerontologista osaamista ja mielestäni tässä kohtaa olisi oiva paikka gerontologisen palveluohjauksen osaamisen kehittämiselle.

Minulle geronomikoulutus sisällöllisesti näyttäytyy osaamisen ja asiantuntijuuden tuottamisena, joka vastaa ajankohtaisiin sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä tapahtuviin muutoksiin sekä tarpeeseen uudistaa ja kehittää sosiaali- ja terveyspalveluita. Lisäksi suhtautuminen ikääntymiseen elämänvaiheena ja ikääntyneiden yhteiskunnalliseen asemaan vaikuttaminen ovat tässä ajassa olevia ajankohtaisia haasteita, joihin vastaamista voitaisiin geronomikoulutuksessa edelleen vahvistaa ja kehittää.

Minna_Turunen.jpg                                                     Kuva: Kirjoittaja Minna Turunen

Lähteet

Jyrkämä, J. 2001. Vanheneminen ja vanhuus. Teoksessa A. Sankari & J. Jyrkämä (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa, 267-314. Tampere: Vastapaino.

STM. 2016. Kärkihanke. Kehitetään ikäihmisten kotihoitoa ja vahvistetaan kaikenikäisten omaishoitoa 2016-2018. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2016:32.

Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301.

Sote- ja maakuntauudistus 2017. Viitattu 20.2.2017. http://alueuudistus.fi/etusivu.

Suomen Geronomiliitto ry 2014. Geronomi AMK kompetenssit. Viitattu 20.2.2017. http://www.suomengeronomiliitto.fi/geronomi/kompetenssit.

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ikääntyminen, yhteiskunta, hyvinvointi

Yksinäisyys - pahoinvoinnin juurisyy

Tiistai 2.5.2017 - Satu Riihelä, geronomiopiskelija, FM

Vanhusten yksinäisyys nousee aika ajoin julkisuuteen. Ongelma on tiedostettu ja ratkaisuja etsitään niin vapaaehtoistoiminnasta kuin uudesta teknologiastakin. Mutta onko todella ymmärretty, kuinka vakavasta asiasta on kyse?

kuva_yksinaisyys.jpg

Kuva: Antti Hakama

Tätä kirjoitusta motivoi geronomiopiskelijakollegani ja kotihoidossa lähihoitajana työskentelevän Antti Hakaman löytämä vanhuksen riipaiseva viesti (ks. kuva). Antti pohdiskeli vanhusten yksinäisyyttä seuraavasti: ”Löysin kotihoidon aamukäynnillä tämän lapun, mihin oli vapisevalla käsialalla tehty nämä pienet lisäykset. Tämä sai minut taas kerran pohtimaan vanhusten yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteita kotiympäristössä. Viime vuosien kasvava trendi on ollut se, että vanhuksia pyritään pitämään kotioloissa mahdollisimman pitkään. Vaikka teknologia onkin tehnyt vanhusten kotona pärjäämisestä turvallisempaa, tämä ei kuitenkaan poista ikäihmisen kokemaa subjektiivista yksinäisyyden ja turvattomuuden tunnetta.”

Antti Hakama on myös työssään havainnut, että tuettuihin asumisratkaisuihin päädytään helpommin, jos vanhuksella on merkittäviä fyysisiä toiminnanvajauksia tai hän on muistisairas. Antti jatkaa pohdintaa: ”Helposti paitsioon joutuvat hiljaiset ja "helpot" vanhukset, jotka eivät aiheuta vaaratilanteita tai häiriöitä, mutta kärsivät silti kovasti yksinäisyydestä ja turvattomuudesta. Heidän protestikseen jää usein vain kuvan mukainen pieni sivuhuomautus kotihoidon paperiin, eikä se valitettavasti vielä riitä mihinkään jatkotoimenpiteisiin ...ei vaikka ikäihmisen oma tarve seuralle ja sosiaaliselle tuelle olisi miten suuri.” Miten ongelma pitäisi ratkaista? Kenen on vastuu? Tarkastelen seuraavassa yksinäisyyttä hiukan laajemmin.

man-on-a-bench-2069539_640.jpg

Kuva: Pixabay CC0 Public domain

Mitä yksinäisyydestä sitten pitäisi ymmärtää?

1. Yksinäisyys on subjektiivinen kokemus

Yksinäisyys on käsitteenä yhtä monitahoinen kuin ilmiönäkin. Tarkoitan tässä kirjoituksessa yksinäisyydellä koettua ja subjektiivista tunnetta yksinäisyydestä eli toivotun sosiaalisen kanssakäymisen puutetta. Tämä erotuksena sosiaalisten suhteiden vähäisyydelle ja yksin olemiselle, joista kumpikaan ei välttämättä tarkoita yksinäisyyttä. Olennaista on nimenomaan kokemuksen subjektiivisuus – vain ihminen itse tietää, onko hän yksinäinen. Yksinäisyyttä ei voi päätellä ulkoisista tekijöistä, eikä edes ihmissuhteiden määrästä.

2. Yksinäisyys on yhteiskunnallinen ongelma

Yksinäisyys koskee suuria ihmisryhmiä, joten sen kansanterveydellinenkin merkitys on suuri. Vaikutukset siis näkyvät myös väestötasolla. Länsimaissa on määritelmistä riippuen yksinäisten osuudeksi arvioitu 20–40 prosenttia aikuisista ja pysyvästi yksinäistenkin osuudeksi 5 prosenttia.1

Vuosituhannen vaihteen jälkeen on tieteessäkin alettu havaita yksinäisyyden yhteiskunnallisuus2. Kyse ei ole vain yksilön ongelmasta. Yksinäisyys vaikuttaa merkittävästi väestön hyvinvointi- ja terveyseroihin2, joten se pitäisi nostaa sosioekonomisten erojen rinnalle väestön elämänlaadun tarkastelussa. Monitahoisena ilmiönä yksinäisyys kuitenkin voi olla joko erojen syy tai seuraus2, joten helppoa ratkaisuakaan ei ole näköpiirissä. Pitää kaivautua syvemmälle.

Yksinäisyys on vahvasti sidoksissa yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja se on yksi yhteiskunnallisen eriarvoisuuden muoto. Yksinäisiä on tilastollisesti yhtä paljon kuin taloudellisesti köyhiä, mutta koettu yksinäisyys vähentää elämänlaatua enemmän kuin taloudellinen köyhyys3. Yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevat ihmiset löytyvätkin sieltä, missä heikko sosioekonominen asema yhdistyy yksinäisyyteen3.

3. Yksinäisyys aiheuttaa monia ongelmia mutta se ei ole sairaus

Suomalaisessa tutkimuksessa on havaittu yksinäisyyden mm. lisäävän sairastavuutta ja aiheuttavan masentuneisuutta, aloitekyvyttömyyttä, tulevaisuuden pelkoa, eristäytymistä kotiin, sosiaalisia pelkoja, työttömyyttä, velkaantumista, lohtushoppailua ja -syömistä, päihteidenkäyttöä sekä ruokahaluttomuutta.4 Kun vuonna 2015 toteutetussa kansalaiskyselyssä kysyttiin vanhusten turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä, neljä viidestä vastaajasta piti yksinäisyyttä vakavimpana turvattomuuden aiheuttajana – vakavampana kuin muistisairauksia.5
Yksinäisyys voi sairastuttaa mielen ja aivot. Yksinäisyys jättää jälkensä mieleen ja aivoihin, ja toistuvat yksinäisyyden kokemukset vahvistavat muistijälkiä ja vaikuttavat siihen, miten ihminen tarkkailee ympäristöään. Kun ympäristöä peilataan yksinäisyyden aiheuttamien kielteisten tunteiden läpi, mielikuva maailmasta voi näyttää synkältä ja toivottomalta. Tämä puolestaan saattaa johtaa masennukseen. Vanhusten yksinäisyyden on myös esimerkiksi todettu lisäävän muistiongelmia, mutta vielä ei tarkkaan tiedetä, aiheuttaako alkava muistisairaus yksinäisyyttä vai johtaako yksinäisyyteen liittyvä virikkeiden puute henkisten toimintojen laskuun.6 Yksinäisyys vaikuttaa monin tavoin myös ihmisen fyysiseen terveyteen ja tutkimuksissa on löydetty useita biologisia mekanismeja, joiden välityksellä yksinäisyys sairastuttaa. Yksinäisyys jopa lisää kuoleman riskiä ja johtaa ennenaikaiseen vanhenemiseen. Yksinäisyyden vaikutusten tutkiminen on kuitenkin haasteellista ilmiön monitahoisuuden vuoksi ja tämä on syytä pitää mielessä tulkintoja tehtäessä.1
4. Yksinäisyys vaikeuttaa yksinäisyydestä irti pääsemistä

Yksinäisyys on usein pysyvää ja se saattaa jopa periytyä opittuina ajattelu- ja käyttäytymismalleina. Pitkittynyt yksinäisyys alkaa muuttaa yksinäisten käsityksiä, mielikuvia ja tulkintoja omasta itsestään sekä muista ihmisistä ja heidän aikomuksistaan. Yksinäisyys heikentää myönteisiä tunteita ja vahvistaa kielteisiä, ylläpitää ahdistusta ja saa ihmisen kiinnittämään huomiota surullisiin ja pelokkaisiin ilmeisiin iloisten sijaan. Tämä vaikeuttaa sosiaalisten suhteiden luomista ja saattaa estää osallistumisen ja ystävystymisyritykset. Tutkimuksessa on esimerkiksi havaittu, että kroonisesti yksinäiset tulkitsivat sosiaaliset onnistumiset (esim. kutsun saamisen juhliin) sattumiksi tai että muut kokivat tilanteen pakoksi. Epäonnistumiset (esim. ei kutsuttu mukaan) taas tulkittiin omista ominaisuuksista (esim. ikävystyttävä, epäonnistunut tai huono) johtuviksi ja nämä nähtiin pysyväksi olotilaksi.7

Kenen vastuulla on yksinäisyyden vähentäminen?

Kansalaisten (84 %) mielestä yksinäisten auttaminen on lähipiirin (suvun ja ystävien) vastuulla. Seuraavina tulevat suomalaisten mielestä kirkko (59 %) ja lähinaapurusto (52 %). Julkisen sektorin odotti auttavan yksinäisiä vain 38 % suomalaisista ja kansalaisjärjestöiltä odotti apua vain 31 %.8 Nämä tulokset kertovat siitä, ettei yksinäisyyden yhteiskunnallisuutta ymmärretä vaan sitä pidetään yksityiselämään liittyvänä asiana. Toivon kirjoitukseni herättävän pohdintoja vastuukysymyksistä. Kenelle yksinäisyyden torjunta sinun mielestäsi kuuluu?
Yksinäisyyden stigma vaikeuttaa yksinäisyyden vähentämistä. Tämä näkyy hyvin järjestöjen toiminnassa, jotka eivät kohdenna toimiaan suoraan yksinäisille vaan kiertoilmaisujen kautta muulla tavoin määritellyille kohderyhmille – kuten vanhuksille. Järjestöjen toimintaa ohjaavissa dokumenteissa yksinäisyyden vähentäminen kuitenkin näyttäytyy usein merkittävänä tehtävänä.8 Ehdotan, että uskallamme myös lausua sanan ”yksinäisyys” ääneen. Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä ja osoitetaan yksinäisille, ettei yksinäisyydessä ole mitään hävettävää!
Yksinäisyyden lääkkeeksi tarjotaan usein esimerkiksi harrastuskerhoja tai muita sosiaalisia tilaisuuksia. Vakavimpaan yksinäisyyteen tarjonta ei kuitenkaan auta. Entä järjestötoiminnan mahdollisuudet yksinäisyyden torjunnassa? Miten toiminnan kohteet muutetaan toimijoiksi? En osaa tähän vastata, mutta nostan kysymyksen pohdittavaksi. Olennaista olisi mielestäni kuitenkin torjua yksinäisyyttä ennen kuin se kroonistuu – hoitaa syitä eikä seurauksia. Tilapäinen yksinäisyys muuttuu pahimmillaan koko elämän kestäväksi olotilaksi. Tähän tarvitaan sellaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia päätöksiä, jotka vähentävät syrjäytymistä ja huono-osaisuutta yhteiskunnan rakenteiden tasolta lähtien. Lääkkeeksi tarvitaan myös apua ymmärtävältä kanssakulkijalta tai ammattilaiselta, joka tarjoaa onnistumisen kokemuksia ihmiselle, jonka omat voimavarat eivät riitä.
Entä kotihoidon varaan asuntoihinsa vangeiksi jääneet vanhukset? Riittääkö avuksi, että lähetetään paikalle jonkin järjestön vapaaehtoinen ystävä? Ei riitä. Meidän pitää vakavasti pohtia myös rakenteellisella tasolla yksin kotona asumisen ihannetta. Olisiko olemassa jotain vaihtoehtoja hoivakodin ja yksityisen asunnon välillä? Kammoan sellaista tilannetta, että yksinäisyyttä ja sen seurauksia aletaan hoitaa esimerkiksi masennuslääkkeillä. Silloin olemme epäonnistuneet pahasti.
Tarvitaan myös lisää tieteellistä tutkimusta erityisesti vanhusten yksinäisyydestä. Nyt tieteellinen pohja on luvattoman ohut. Huomiota herättää se, miten pieni osa yksinäisyydelle on annettu alan perusteoksessa, Gerontologiassa9. Yksinäisyydestä on teoksessa kirjoitettu lyhyt tiivistelmäkappale sosiaalisen toimintakyvyn alakappaleeksi10. Myös kokemuksellisen vanhenemisen kappaleessa yksinäisyys mainitaan ihmissuhteiden ongelmana11. Korostan, ettei tämä kirjoitus ole katsaus alan tutkimuskirjallisuuteen, ja yksinäisyys toki näyttäytyy useissa tutkimuksissa. Mielelläni näkisin kuitenkin, että vanhusten yksinäisyys nostettaisiin päärooliin – ongelman monitieteisyydestä ja haasteellisuudesta huolimatta.
Geronomin vastuu yksinäisistä

Toivon geronomeilta yksinäisyyden laaja-alaisuuden sekä rakenteellisuuden ymmärrystä. Toivon myös geronomien muistavan yksinäisyyden merkityksen monien ongelmien juurisyynä. Hoidetaan syitä eikä pelkästään seurauksia. Yksinäisyyteen on kiinnitettävä huomiota toiminnan kaikilla tasoilla – toimi geronomi sitten ruohonjuuritasolla tai organisaatioiden ylemmillä askelmilla. Vaikutetaan siis yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja toimitaan ymmärtävinä kanssakulkijoina. Luodaan myös mahdollisuuksia sosiaaliseen vuorovaikutukseen, poistetaan sen esteitä, annetaan toivoa ja tuotetaan positiivisia kokemuksia. Jokaiselle geronomille löytyy tapa vaikuttaa. Tehdään geronomeista myös yksinäisyyden asiantuntijoita!

Viitteet (1-11) lähteineen

1. Kauhanen, Jussi 2016. Yksinäisen terveys. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 96–113.

2. Saari, Juho 2016a. Aluksi: Matkalla yksinäisyyteen. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 9–29.

3. Saari, Juho 2016b. Suomalainen yksinäisyys. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 33–51.

4. Junttila, Niina – Kainulainen, Sakari – Saari, Juho 2015. Mapping the lonely landscape: Assessing loneliness and its consequences. The Open Psychology Journal 8. 89–96.

5. Kekki, Tuula – Mankkinen, Teija 2016. Turvassa? Kansalaisturvallisuuden tila Suomessa. Valtioneuvoston tutkimus- ja selvityssarjan julkaisusarja 8/2016. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia.

6. Muller, Kiti – Lehtonen, Johannes 2016. Yksinäisyys, aivot ja mieli. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 73–95.

7. Junttila, Niina 2016. Yksinäisyyden ulottuvuudet. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 52–69.

8. Grönlund, Henrietta – Falk, Hanna 2016. Kolmas sektori ja yksinäisyyden vähentäminen. Teoksessa Saari, Juho (toim.): Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus. 253–272.

9. Heikkinen, Eino – Jyrkämä, Jyrki – Rantanen, Taina (toim.) 2013: Gerontologia. 3., uudistettu painos. Helsinki: Duodecim.

10. Tiikkainen, Pirjo 2013. Sosiaalinen toimintakyky. Teoksessa Heikkinen, Eino – Jyrkämä, Jyrki – Rantanen, Taina (toim.): Gerontologia. 3., uudistettu painos. Helsinki: Duodecim. 284–290.

11. Heikkinen, Riitta-Liisa 2013. Kokemuksellinen vanheneminen. Teoksessa Heikkinen, Eino – Jyrkämä, Jyrki – Rantanen, Taina (toim.): Gerontologia. 3., uudistettu painos. Helsinki: Duodecim. 237–244.

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vanhuus, yksinäisyys

Mä hiihdän

Sunnuntai 26.2.2017 klo 18:08 - Nina Arekari

Työpaikalla kävimme aamukahvin aikaan vilkasta keskustelua talvilajeista ja tämän talven lumitilanteesta. Päässäni pyörähti teeman mukaisesti soimaan hiljattain kuulemani Antti Tuiskun hittibiisi. Levy jäi repeat -tilaan pitkäksi toviksi. Noin kymmenennen soittokerran kohdalla tämän korvamadon kertosäe alkoi tuomaan mieleeni tuttuja asiakkaita ja heidän kokemuksiaan arjen haasteissa:


”Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli,

onks sen jälkeen uusi mäki,

onks sen jälkeen vielä mäki?”


Usein ikääntyneiden kotiin suunnattuihin palveluihin liitetään sanayhdistelmät ”kotona pärjääminen” tai ”kotona selviytyminen”. Nämä ilmaisut ovat aina kuulostaneet vierailta. Eikö kotona ensisijaisesti asuta ja eletä? Mieleeni tulee tusinatavara tosi-tv, jossa henkilö heitetään poikkeaviin olosuhteisiin ottamaan mittaa itsestään ja ympäristöstään. Havahduin kuitenkin selaamaan päässäni tilanteita menneiltä vuosilta ja totesin, että toisaalta termit ovatkin erittäin osuvia.

Sosiaaliohjaajan työssä olen saanut kokea asiakkaiden rinnalla iloa hyvistä kohtaamisista, palvelukokemuksista ja arkea helpottavista muutoksista. Olen nähnyt toiveikkuutta, kiinnostusta ja innostusta. Eivät kaikki ikääntyneet ole uusia tai tuntemattomia asioita vastaan. Olen myös nähnyt pettymystä ja epätoivoa, kun palvelut eivät täsmää tarpeisiin, vaikka miltä kantilta katsoisi. Toimintakyvyn muutosten myötä elämä ja asuminen voi todellakin muuttua joskus selviytymiseksi.

Palvelurakenteen muutokset toteutuvat parasta aikaa Suomessa. Helsingissä kevennetään järjestelmää muun muassa kehittämällä sähköisiä palveluja ja tehostamalla asiakasprosesseja. Suuret voimat ovat liikkeellä. Vauhdissa meinaa huimata niin asiakasta, kuin työntekijääkin. On luvassa paljon hyvää, kuten yhteinen asiakastietojärjestelmä. Näen kolmannen sektorin asiantuntijuuden arvostuksen olevan hyvässä nousussa ja vanhanaikaisten raja-aitojen madaltuvan. Halutaan tehdä enemmän yhdessä. Mutta toki muutosten myötä nousee myös kysymyksiä.

Itselläni herää usein huoli asiakkaista, jotka eivät kykene käyttämään sellaisia palveluja, joita heille on nykypäivänä tarjolla. Koska lisää henkilöresursseja sote -alan palveluihin ei ole luvassa, saattavat niin sanotut väliinputoajat jäädä yhä useammin joko tai -tilanteeseen. Ennaltaehkäisevien palvelujen tulisi toimia nimensä mukaisesti ja ottaa vahvemmin huomioon toimijuuden näkökulma. Kaikki voittavat, mikäli osataan kuunnella asiakkaan todellista tilannetta ja joustaa tarpeen mukaan. En näkisi ollenkaan huonona vaihtoehtona jonkinasteista paluuta kodinhoitaja-tyyppiseen kulttuuriin. Sillä voitaisiin vastata jatkuvasti esiintyvään tarpeeseen: “kun joku kävisi täällä katsomassa ja juttelemassa”.

Toinen asia, johon tulisi kokemukseni mukaan kiinnittää tarkemmin huomiota, on etsivä työ erilaisten palvelujen rajapinnoilla. Asiakas saattaa astua monenlaisesta ovesta sisään rikki menneen käden kanssa ilman että kukaan tietää, että kotona hänellä on rikki mennyt jääkaappi. Eikä välttämättä varaa uuteen, saatika jääkaapin sisältöön. Näissä tilanteissa ei ymmärrettävästi aulatilojen infolehtiset riitä. Henkilöstölle tulee varmistaa riittävä osaaminen erilaisten tarpeiden tunnistamiseen, sekä toimiva palvelupolku. Myös matalan kynnyksen neuvontaa on pidettävä yllä ja osattava sijoittaa sinne, missä ihmiset todellisuudessa liikkuvat. Tästä on jo olemassa hyviä tuloksia esimerkiksi Helsingin palvelukeskuksissa, liikkuvan sosiaaliohjauksen osalta.

Toivottavasti siis muutoksen tuulissa huolehditaan, että kaikki pysyvät ladulla. Myös ne, jotka eivät niin välitä hiihtämisestä ;)

cross-country-skiing-2065439_1280.jpg


Nina

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: palveluverkosto, palveluiden suunnittelu, sote, ikääntyneet

Metsäterapia kunniaan

Torstai 8.9.2016 klo 17:35 - Sirkka-Liisa Kivelä

Metsäpoluilla kävely kuuluu rakkaimpiin harrastuksiini. Erityisen paljon pidän liikkumisesta tai marjojen ja sienten poimimisesta tuulisessa syksyisessä metsässä. Tuulen vapaus ja viikko viikolta muuttuvat lehtipuiden ja varpujen upeat värit viehättävät minua. Kävelemisen tai marjastuksen jälkeisenä iltana kuulen tuulen huminan ja aistin metsän rauhan vielä vuoteessa mennessäni nukkumaan. Mieleni tasapaino heijastuu uniinkin.

Elokuun kävelyretkeni Helsingin puistometsiköissä toivat mieleeni kirjallisuuden ja runouden kuvauksia vanhuudesta elämän syksynä. Mietin tämän yhteyden todenperäisyyttä ajatuksissani Helena Anhavan runo Linnut lähtevät, lapset irtaantuvat. Ihan huomaamatta syksy asettuu meihin, naava kuuseen. (Kysy hiljaisuudelta itseäsi, Otava, 1974). Kävellessäni toistin melkein ääneen Claes Anderssonin vanhenemista ja rakkautta käsittelevän, vuonna 2013 suomenkielisenä ilmestyneen runokirjan nimeä Syksyni sumuissa rakastan sinua (WSOY, 2013)

Syksy merkitsee surun aikaa joillekin ihmisille. Minä en kuulu heihin. Lakastuvia heinikoita katsoessani tiedän niiden tehneen kesän työnsä. Ne ovat varistaneet elämän koodin sisältävät ja uuden syntymisen takaavat siemenet maahan. Puiden värikylläiset lehdet eivät ole merkki lopullisista jäähyväisistä eli elämän loppumisesta. Puut näyttävät riemuitsevan tulevasta lepokaudesta. Ne hyvästelevät meidät vain talven ajaksi jättäen mieliimme toivon tulevasta uudesta kasvukaudesta.

Ajatuksissani päädyin siihen, että syksy on osuva vertauskohde vanhuudelle.  Iäkäs ihminen on kasvattanut lapsensa ja tehnyt muun elämäntyönsä. Hän on pudottanut siemenet uutta kasvua varten. Ongelmana kuitenkin on se, että emme osaa nähdä vanhojen ihmisten kauneutta ja värikkyyttä. Ryppyinen iho, harmaat hiukset, kumara ryhti, hitaat liikkeet ja muistin rakoileminen merkitsevät meille vain fyysistä, ulkoista olemusta. Ne kertovat ihmisen olevan vanha. Katseemme ei ulotu niiden taustalla oleviin kokemuksiin, seuraavien sukupolvien hyväksi tehtyyn työhön ja elämän tuomaan viisauteen. Vanhojen ihmisten väriloiston paljastuminen edellyttää meiltä kykyä keskustella, kysellä, kuunnella ja kiinnostusta ihmisenä elämiseen.

Iäkkäiden ihmisten parissa työskentelevinä tiedämme, että vanhan tai vanhenevan ihmisen koko elämän tunteminen avaa meille heidän värikkyytensä. Menneen eli historian tunteminen auttaa näkemään nykyisyyden pinnan alle. Tämän olen huomannut todeksi laajemmassakin perspektiivissä. Eläkkeelle siirryttyäni kiinnostuin maamme historiasta. Lukemani Ruotsin ja Venäjän vallan sekä itsenäisyyden ajan tapahtumia, maatalouden ja teollisuuden kehittymistä, eri aikakausien rakennustyylejä, taidetta ja muotoilua, sotia ja sotien jälkeistä aikaa kuvaavat kirjat ovat avanneet minulle uusia näkymiä ja oivalluksia nykypäivään. Suomalaisten ja suomalaisuuden arvo on kohonnut mielessäni. Näitä näkymiä olen syventänyt vierailemalla museoissa ja kuolinpesien huutokaupoissa. Nykyisin yhä useammat Helsingin ja muiden paikkakuntien talot ja huutokauppojen esineet kertovat minulle niistä ajoista, jolloin ne ovat syntyneet ja jotka ne ovat nähneet. Väitän jopa, että maamme historian tuntemuksen laajentaminen on opettanut minua ymmärtämään nykypäivän vanhoja ihmisiä aikaisempaa paremmin ja nostamaan heidät ansaitsemalleen korokkeelle.   

Metsä- ja luontoympäristössä liikkumisella on kansainvälisissä ja suomalaisissa tutkimuksissa todettu myönteisiä fyysisiä ja psyykkisiä vaikutuksia.  Verenpaine alenee, sokeriarvot tasoittuvat ja masennus ja ahdistuneisuus vähenevät. Onkin ryhdytty puhumaan metsäterapiasta. Metsät eivät kuitenkaan ole ainoat hyvinvoinnin lähteet luonnossa. Liikunta missä tahansa miellyttävässä luontoympäristössä virkistää ja rauhoittaa. Järvimaisemat elvyttävät monien suomalaisten mieliä. Marjojen ja sienten poiminta kuuluu metsäterapian parhaimpiin muotoihin. Monipuoliset aistielämykset, tunne luonnon vankkumattomasta pysymisestä vuosisadasta toiseen ja liikunta lienevät luonnon hoitoelementit.

Olen tavannut lähes kaikenikäisiä ihmisiä puistometsiköissä kävellessäni. Apuvälineen turvin liikkuvat puuttuvat näistä puistoista. Päiväkodin lapsia on tullut vastaani ryhminä. Muut ovat kävelleet yksin tai parin – kolmen ihmisen ryhminä. Kaupunkien puistoista, maaseutujen metsiköistä ja muualta luonnosta löytyy itsenäisesti käveleville iäkkäille sopivia polkuja. Heille metsäterapia sopisi ryhmätoimintana. Kanssakäyminen ja yhteisöllisyys voisivat lisätä luonnon elvyttävää vaikutusta. Apuvälineen turvin liikkuvat voivat auttajan seurassa tehdä retkiä lähimetsän tai puiston reunaan tai järven tai meren rantaan. Jatkuvaa inhimillistä panosta vaativaa hoito- ja hoivatyötä tekeville metsäterapia on oivallinen tapa rentoutua ja virkistyä. Harva harrastus tai terapia on näin helposti saatavaa ja halpaa.

Kirjoittaja on yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri, emeritaprofessori.

Kommentoi kirjoitusta.

Pirkanmaan geronomien ensimmäisessä tapaamisessa heräteltiin ideoita yhteiselle toiminnalle

Sunnuntai 5.6.2016 klo 16:53 - Saara Jouhtinen

Pirkanmaalla vaikuttaville geronomeille kopsahti helmikuussa mukava kutsu Facebookissa. Geronomi Jenni Karne oli ottanut asiakseen luoda Pirkanmaalaisille geronomeille oman Facebook-ryhmän koko Suomen kattavan Geronomit-ryhmän rinnalle. Eipä aikaakaan kun ryhmässä oli jo yli kolmekymmentä jäsentä odottamassa yhteistä toimintaa ja verkostoitumista.

Pirkanmaan geronomien ensimmäistä kokoontumista alkoivat suunnitella Jenni Karne ja Kati Laine, paikaksi valikoitui Lempäälän Ehtookoto. Tapaamispäiväksi sovittiin perjantai 13. toukokuuta. Paikalle pääsi kuusi geronomia (Jenni Karne, geronomiopisk. Kati Laine, Saara Jouhtinen, Aila Suoanttila, Hanna Hyvönen ja Henna-Maaria Jussila), joista neljä työskentelee Tampereella ja kaksi Lempäälässä.

Ihka ensimmäisen tapaamisen kunniaksi Ehtookoto tarjosi meille maittavan salaatin ja kahvit herkullisen juustokakun kera (Ehtookodon tiloissa toimivasta Satu Luukkaan lounas -ja pitopalvelusta.) Syömisen lomassa tutustuimme rennossa hengessä toisiimme ja kerroimme, mistä koulusta kukin on valmistunut sekä millaisissa työtehtävissä toimii tällä hetkellä. Osa tunsi jo entuudestaan toisensa, mutta jokainen pääsi tapaamaan myös uusia kollegoja. Pian puheenaiheeksi nousivat myös opinnäytetyöt ja niiden tekeminen, kun ei kenelläkään tuo auvoisa opiskeluaika ollut vielä kovin kaukana. Tässä porukassa työkokemusta löytyi niin esimiestyöstä, palveluohjauksesta, kotihoidosta sekä omaishoitajien ja muistisairaiden parissa työskentelystä. Koimme rikkautena, että jokaisella oli kokemusta hieman eri tehtävistä geronomin työkentällä. Ällistymistä ja innostunutta pohdintaa herätti Aila Suoanttilan kertomus työpaikkansa Zora-robotista, josta keskustelu rönsysi geroteknologiaan ja robotteihin ikäihmisten parissa.

Nautittuamme salaatin lähdimme kiertämään Ehtookodon monipuolisia tiloja Kati Laineen opastuksella. Tästä kierroksesta heräsi idea, että voisimme jatkaa kokoontumisia vuoroin jokaisen työpaikalla ja nähdä samalla erilaisia geronomien työnkuvia. Kahvia hörppiessä pohdimme, kuinka kokoontumisia jatketaan, ja mikä olisi loppukesästä tai alkusyksystä sopiva päivä seuraavalle tapaamiselle. Aktiivisuutta ja intoa seuraavan tapaamisen järjestämiseen löytyi osallistujista. Henna-Maaria Jussila otti tehtäväkseen laittaa Facebook-ryhmäämme kyselyn sopivista päivistä, jotta seuraavaan tapaamiseen pääsisi mahdollisimman moni. Seuraavaa kokoontumispaikkaa lupasi selvitellä ensisijaisesti Aila Suoanttila.

Tapaamisen lopuksi räpsäistiin mikäpä muu kuin reilu ryhmäselfie. Totesimme, että ei sitä turhan usein tule Pirkanmaalla törmättyä työkentällä toisiin geronomeihin. Jäimme siis jokainen innolla odottamaan seuraavaa kertaa ja yhä uusiin geronomeihin tutustumista.

Kommentoi kirjoitusta.

Vanhuskin unelmoi

Lauantai 27.2.2016 klo 12:32 - Teija Krohns

Ajaessani töihin, mietin unelmia. Mietin, kuinka itse olen elänyt koko elämäni niin, ettei mikään ole tullut helposti. Kaikki mitä olen saavuttanut, olen saavuttanut itse, tekemällä töitä unelmien eteen. Viime vuosina unelmia vain on tupsahdellut eteeni niin, etten uskaltanut niistä edes unelmoida. Unelmia, joihin en koskaan uskaltanut itseäni laskea päiväunissakaan mukaan.

Ihmiset ovat aina unelmoineet. Mutta miten unelmat muuttuvat sukupolvien myötä? Millaisista asioista isovanhempamme ovat unelmoineet? Ovatko he unelmoineet etelän lomista, paksummista tilipusseista vai hienommasta autosta? Unelmoivatko he täydellisestä vartalosta, jonka saavuttaisi vain kuntosalilla huhkien? Vai mindfullnesista ja nykytrendin mukaisesta hidastamisesta?

Voi olla, että he unelmoivat edellä mainituista. Ehkä he kuitenkin unelmoivat keväisin siitä, että syksyllä tulisi runsas sato. Ehkä he unelmoivat säästävänsä rahaa, jotta saisivat ostettua uuden mekkokankaan. Ehkä varakkaammilla oli erilaiset unelmat. Mietin, ovatko unelmat riippuvaisia koulutustaustasta tai varallisuudesta? Antaako raha mahdollisuuden unelmoida erilaisista asioista? Entä mistä unelmoi tehostetussa palveluasumisessa asuva vanhus? Poistaako muistisairaus kyvyn unelmointiin?

Kun riittävästi pohdin asiaa, mielenkiintoni iäkkäiden unelmiin ja unelmointiin syveni. Ilokseni huomasin, että Metropolia Ammattikorkeakoulussa oli tartuttu aiheeseen erään projektin tiimoilta. Kuitenkaan kirjallisuutta ei aiheesta löydy. Kuten opiskelijat projektikuvauksessaan kertovat, muistisairaiden ryhmätuokioissa käytetään paljon muistelua metodina. Miksi ei voisi käyttää myös tulevaisuudesta puhumista ja unelmointia? Tai kysyä kotona asuvalta vanhukselta palvelutarpeen arvioinnissa, mistä sinä unelmoit? Onko sinulla tavoitteita tulevaisuudelle? Toki unelmat ovat myös hyvin henkilökohtaisia, mutta ihminen kokee osallisuutta omaan elämäänsä, kun saa kokea unelmia ja saa suunnitella tulevaa. (Alastalo, K. ym. 2013. Vanheneminen ja unelmat. Metropolia Ammattikorkeakoulu.)

Unelmoidaan siis kaikki, vauvasta vaariin. Annetaan mahdollisuus myös iäkkäille unelmointiin ja autetaan heitä unelmoimaan. Tuskin kukaan unelmoi vakavista tai surullisista asioista, joten unelmathan tuovat pelkästään iloa elämään.

2 kommenttia .

Vuodenvaihteen pohdintoja

Maanantai 25.1.2016 klo 16:07 - Sirkka-Liisa Kivelä, emeritaprofessori

Edeltäneen vuoden tapahtumien tarkastelu ja tulevaa vuotta koskevien toiveiden laatiminen kuuluvat vuodenvaihteeseen. Minäkin pohdin niitä vuoden 2015 vaihtuessa vuodeksi 2016. Tarkastelukulmaksi valitsin iäkkäiden arvostuksen. Mielestäni yksi vuosi on turhan lyhyt aika muutossuuntien arviointiin, joten tarkastelin menneen trendejä parin vuoden ajalta.

Vuosien 2014 ja 2015 aikana olen havainnut valonpilkahduksia suhtautumisessa iäkkäisiin ja jopa kaikista vanhimpiin kansalaisiin. Lehdistössä ja televisiossa ei ole esitetty pelkästään huonoja uutisia vanhusten hoidosta ja oloista. Hyvistä ja inhimillisistä hoitomalleista on kerrottu melko yleisesti. Näitä esimerkkejä tarvitaankin kannustamaan hoidon kehittämistä ja kohottamaan vanhusten arvostusta. Uskon, että vanhuudesta myönteisesti ja totuudenmukaisesti kertovat lehtiartikkelit, televisio-ohjelmat, teatteriesitykset ja elokuvat muuttavat kansalaisten asenteita ja vähentävät iäkkäiden syrjintää.

Lehdissä on kerrottu aktiivisista iäkkäistä, jotka eivät ole suostuneet passiivisiin rooleihin ja itsensä mitätöintiin. Aira Samulin ei ole ainoa uuden vanhenemisen malli. Ikiliikkeessä olevat naiset sekä nuorekkaat mummot ja papat kuuluvat monien lehtien artikkeleihin. Suurin osa kuvatuista henkilöistä on nuoria iäkkäitä, mutta myös todella vanhojen aktiivisesta elämästä löytyy kirjoituksia. Vuoden 2015 lopulla ilahduin 100 vuoden kieppeillä olevan, pyörätuolilla liikkuvan miehen Espanjaan muuttoa koskevista lehtiartikkeleista. Todella vanhojen avioparien elämä ja onnellisuus näyttävät kiinnostavan toimittajia. Vuosisadan rakkaustarinana otsikoitu kirjoitus vuonna 1917 syntyneiden, kotonaan asuvien aviopuolisoiden ajatuksista ja päivittäisestä elämästä ei ole ainoa pitkää ja syvää rakkautta kuvaava kertomus. ”Tulisit jo kotiin” oli tämän artikkelin aviomiehen hartain toive vaimon jouduttua sairaalaan. Toimittajat eivät ole unohtaneet palvelutalojakaan kuvatessaan vanhusten onnellisuutta. Sata vuotta elämäniloa kertoi palvelutalossa asuvasta, aktiivisesti liikuntaa harrastavasta 100-vuotiaasta.

Vanhuksista on puhuttu myös teattereissa. Anneli Kannon kirjaan Pala palalta pois perustuva teatteriesitys syyskaudella 2015 oli hyvä kuvaus Alzheimerin tautiin sairastuneesta. Ei se negatiivinen ollut, mutta jäin kaipaamaan myönteisempää kuvaa tästä vaikeasta taudista.  

Positiivisten uutisten näkyvyyden lisääntymiseen lienee useita syitä. Iäkkäät, jotka toimivat ja näkyvät yhteiskunnassa, ovat asennemuutosten promoottoreita. Ikärakenteen muutos on vääjäämättä vaikuttanut asenteisiin. Vanhat eli 85 vuotta täyttäneet ovat tulleet yhteiskuntaamme 90-luvulla, ja heidän määränsä on kasvanut jatkuvasti. Huonokuntoisetkin vanhat ihmiset kävelevät ja näkyvät kaduilla, pankeissa, posteissa, kaupoissa ja muissa palveluissa. Heitä kuuluu kaikkien kansalaisten, myös toimittajien läheisiin. Ikääntyvät ja vanhat sekä senioreiden ja vanhusten puolustamiseen perustetut yhdistykset ovat aktivoituneet kohottamaan iäkkäiden arvostusta. Tämäkin on lisännyt senioreiden näkymistä.

Olen suorastaan ylpeä vuosien 2014 ja 2015 itsenäisyyspäiväjuhlista Presidentinlinnassa. Presidentti oli valinnut veteraanit ja lotat juhlien kunniavieraiksi molempina vuosina. Rollaattorilla tai pyörätuolilla nuoren saattajansa kanssa juhliin osallistuvat vanhat toivat esille sen, että he ovat yhteiskuntamme normaaleja ihmisiä ja haluavat ja osaavat juhlia. Yksi arvokas tapahtuma voi vaikuttaa vanhojen ihmisten arvostukseen enemmän kuin sata lehtikirjoitusta, televisio-ohjelmaa, teatteriesitystä, elokuvaa tai muuta tapahtumaa.  Tämä näkyy vuoden 2014 juhlien suurimman tähden, veteraani Hannes Hynösen vaikutuksena julkiseen keskusteluun. Iloisesta 101-vuotiaasta Hynösestä tuli hetkessä julkkis. Samanlaisen myönteisen julkisuuden saivat kolme veteraania, joiden laulu Veteraanin iltahuuto herkisti presidentin puolisoineen kyyneliin vuoden 2015 juhlassa. Olen ilahtunut myös siitä, että presidentti piti lottapukua juhlien kauneimpana pukuna ja hänen mielipiteensä nostettiin esille lehtien palstoilla. Itsenäisyyspäivän juhlat eivät ole ainoa osoitus siitä, että presidentti arvostaa vanhoja kansalaisia. Hän on osallistunut veteraanien tilaisuuksiin. Uskon kansakunnan johtajan asenteilla olevan merkitystä meidän muiden näkemyksiin.

Mitä toivon vuodelta 2016? Fyysisesti huonokuntoisia näkyy kaduilla ja linnan juhlissa. Muistisairaat ovat vielä pimennossa. Olen löytänyt vain vähän positiivisia kirjoituksia muistisairaana elämisestä tai matkoihin, juhliin ja muihin tapahtumiin osallistuvista muistisairaista. Toimittajien omat pelot muistisairautta kohtaan ja muistisairaan läheisten häpeän tunteet muistiltaan heikentyneen henkilön käyttäytymisestä eivät saa estää tämän ryhmän arvostuksen kohottamista. Emme opi ymmärtämään muistisairaita ja heidän tarpeitaan, jos emme saa kuulla ja lukea hyvää elämää elävistä muistisairaista.

Toinen toivomani asia on se, että hyvistä hoitomalleista kerrottaisiin nykyistä enemmän. Maassamme on paljon hoitotyöntekijöitä ja omaishoitajia, jotka tekevät vaativaa työtä vanhusten hyväksi pikemminkin ilolla kuin surulla ja mahdollistavat hyvän elämän huonokuntoisille iäkkäille. Michael Haneken draamaelokuvan Rakkaus soisin rohkaisevan suomalaisia elokuva- ja TV-ohjaajia kuvaamaan muistisairaiden ja heidän hoitajiensa iloa ja surua.

Vanhustyö ei ole pelkästään yksilö- ja perhekeskeistä työtä. Siihen kuuluu vaikuttaminen vanhusten aseman parantamiseksi. Meidän vanhustyössä toimivien on pidettävä huoli siitä, että vanhuksista kerrotaan myös myönteisesti. Vanhuksia arvostavassa yhteisössä arvostetaan vanhustyötä ja sen tekijöitä. Saamme omaakin arvoamme kohoamaan. Tehdään aloitteita! Samalla meidän on kuitenkin tuotava esille epäkohtia, joita vanhusten hoidossa ja asemassa on. Emme saa tuudittautua pelkästään myönteisyyteen. Epäkohdatkin on saatava esille. Haastetaan itsemme ja toisemme vaikuttamaan yhteiskunnassa!

Kommentoi kirjoitusta.

Muistisairaan ikäihmisen kohtaaminen ympärivuorokautisessa hoiva- ja hoitoympäristössä - Tulevan geronomin pohdintoja

Perjantai 1.1.2016 - Geronomiopiskelija

Geronomin opintojen toisen lukuvuoden syksyllä pureuduimme muistisairaan
ikäihmisen mielekkään ja omannäköisen arjen mahdollistamiseen, arvostavaan
kohtaamiseen sekä toimintakyvyn tukemiseen. Teoriaopintojen lisäksi tämä toteutui
käytännössä gerontologisen hoiva- ja hoitotyön harjoittelussa erilaisissa ympärivuorokautista hoivaa tarjoavissa ympäristöissä.

Asetin harjoittelun alussa tavoitteekseni oppia tuntemaan harjoittelupaikkani asukkaat
ja tutustua siten heidän tapoihinsa, toiveisiinsa ja ajatuksiinsa arjen rutiinien keskellä.
Kunnioittavan hoitotyön lähtökohta on ikäihmisen omien vaikutusmahdollisuuksien
tukeminen, hänen tarpeidensa tunteminen ja huomioiminen sekä
itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen, kuten harjoitteluohjaajanikin painotti. Kun
asukkaan yksilöllisyys huomioidaan, mahdollistetaan samalla kokemus arvostuksesta
ja täysivaltaisesta yhteisön jäsenyydestä. Kyse ei tietenkään aina ollut kovinkaan
suurista asioista, vaan ainoastaan siitä, että asukasta pyrittiin kuuntelemaan ja hänelle
annettiin aikaa. Silloin asukkaalla on mahdollisuus tuoda tahtoaan, tarpeitaan ja
toiveitaan myös esille. Käytännössä tämä saattoi tarkoittaa vaikkapa sitä, että
iltapäiväkahvia ei kannettu eteen tiedustelematta ensin maistuisiko kupponen, eikä
sattumanvaraista vaatekappaletta puettu päälle hyväksyttämättä valintaa asukkaalla
itsellään.

Tärkein asia, jonka opin jo harjoittelun alussa, oli rauhallisuuden merkitys. Koin sen
olevan avainasemassa niin muistisairaan ikäihmisen kohtaamisessa, kuin myös
hoitotoimenpiteitä tehtäessä. Lisäksi avoimuus ja empaattisuus olivat niitä keinoja, joilla
kohtaamistilanteista muodostui positiivinen kokemus sekä minulle, että etenkin
vanhuksille. Kun asukkaaseen suhtauduttiin arvostavasti ja häneen keskityttiin
hoitotoimenpiteiden aikana kokonaisvaltaisesti, pystyttiin hänen mielentilaansa
joustavasti reagoimaan, ja samalla huomioimaan huonon ilmaisukyvynkin omaavan
ihmisen toiveita. Opin harjoittelun aikana myös sen, kuinka tärkeää on toimia
muistisairaan ihmisen ehdoilla ja rytmissä, jotta hoitotilanteet ovat asukkaalle
ymmärrettäviä. Näin hoivatoimenpiteet ovat vähemmän kuormittavia asukkaille, mutta
myös heitä hoitavalle henkilöstölle.

Kuntouttava työote on monessa hoivaympäristössä tavoite, josta pyritään tekemään
luonnollinen osa päivittäisiä työmenetelmiä. Parhaimmillaan kuntouttava työote
näkyykin kaikessa hoivaympäristön toiminnassa. Omassa harjoittelupaikassani
asukkaiden omat voimavarat pyrittiin kartoittamaan, huomioimaan ja ottamaan
mahdollisimman kattavasti käyttöön. Muistisairaiden ikäihmisten kohdalla on keskeistä
selittää rauhallisesti, mutta myös ymmärrettävästi jokainen toimenpide mitä on tarkoitus
tehdä, sillä näin asukas pystyy paremmin osallistumaan tilanteisiin tavalla, joka
ylläpitää myös hänen omia voimavarojaan. Kun asukkaan yksilöllisten voimavarojen
kartoittamiseen annetaan aikaa, pystytään näitä voimavaroja, ja samalla asukkaan
osallisuutta, tukemaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Harjoittelupaikkani toimintafilosofia, jonka itsekin opin, oli keskittyä tekemään
hoitotyöhön liittyviä asioita mahdollisimman pitkälti asukkaan kanssa yhteistyössä,
jolloin pääroolissa olivat ohjaaminen ja tukeminen. Se tietenkin vaati paljon
kärsivällisyyttä ja myös aikaa, mutta vaikka toisinaan olisikin tehnyt mieli tehdä asioita
asukkaan puolesta, niin pitää muistaa miksi on tärkeää antaa ikäihmisen tehdä itse tai
itsenäisesti niin paljon kuin hän vain pystyy. Auttamishalu voi lopulta olla
karhunpalvelus asukkaalle.

Näkemykseni hyvän elämän ja arjen erilaisista muodoista on kehittynyt harjoittelun
mittaan paljon. Koska iäkkäät asukkaat ovat suuresti, tai jopa täydellisesti, riippuvaisia
hoitohenkilökunnasta, tuli päivittäisessä hoitotyössä muistaa pitää mielessä
arkipäiväisten toimintojen merkitys asukkaalle, rakentuuhan hänen arkensa ja
elämänsä juuri näiden toistuvien rutiinien varaan ja ne vaikuttavat suuresti hänen
koettuun hyvinvointiinsa. Hyvinkin arkipäiväiset päätökset, joita hoitajat osana työtään
tekevät, ovat monesti myös eettisiä luonteeltaan. Asukkaan omien voimavarojen
tukeminen ja kuntouttava työote ovat eettisen toiminnan muotoja, mutta luonnollisesti
myös edellä mainittu itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen sekä yksityisyydestä
huolehtiminen. Kaikki nämä ovat aina läsnä hoitorutiineissa, ja ne tulisi muistaa ottaa
huomioon myös jokaisessa arjen kohtaamistilanteessa.

Hoiva- ja hoitotyön harjoittelujakso oli siis kokonaisuudessaan erittäin opettavainen ja
antoisa. Se antoi myös paljon pohtimisen aihetta sen suhteen, mitä meiltä tulevilta
geronomeilta vaaditaan tulevissa työpaikoissamme, ja miten voimme itse
koulutustamme erilaisissa vanhustyön ympäristöissä hyödyntää. Oli todella tärkeää
nähdä sitä todellisuutta, jossa muistisairaat ikäihmiset ja heidän kanssaan
työskentelevät hoitoalan ammattilaiset elävät. Syksyn harjoittelu oli siis todella
merkittävä oppimiskokemus myös oman geronomiuden kehittymisen kannalta!

Kommentoi kirjoitusta.

Pohdintoja marraskuusta

Sunnuntai 8.11.2015 klo 10:45 - Iisa Turunen

Pidän syksystä ja sen tuomasta tunnelmasta. Kynttilöistä, lämpimistä sävyistä vaatteissa, villasukista ja mausteisista ruoka-annoksista, mutta olen kuitenkin vahvasti kesäihminen ja joka vuosi marraskuussa minut valtaa suunnaton valon ja auringon kaipuu. Marraskuussa aamut ovat yhtä pimeitä kuin illat ja suurin osa viettää päivän valoisan ajan sisällä töissä ollessaan. Joillekin hämärä ja pimeys tuovat levollisuutta ja se rauhoittaa mielen, mutta kaltaiseni kesäihmiset etsivät päivällä auringonsäteitä ja toivovat saavansa nauttia niistä edes pienen hetken verran.

Marraskuu ja syksy kuitenkin tulevat joka vuosi. Pohdin, mitkä asiat auttavat jaksamaan marraskuun yli ennen kuin lumi (toivottavasti) laskeutuu valaisemaan loppuvuotta. Minun selviytymiskeinoni ovat aika perinteisiä, jakakaa siis ihmeessä teidän tapoja viettää syksyä ja jaksaa töissä! Olisi myös mielenkiintoista kuulla rauhoittaako syksy teitä vai odotatteko jo valoisia päiviä?

Ulkona liikkuminen ja mahdollisuuksien mukaan myös päivällä. Olen onnekas, koska työpaikallani ulkoillaan säännöllisesti asukkaiden kanssa ja lähden mukaan aina kun se on mahdollista. Mikään ei piristä työpäivän aikana paremmin kuin happihyppely hyvässä seurassa! Työpäivän jälkeen pyrin singahtamaan myös luontoon ja lenkille. Muistuttelen itselleni, että kosteassa ilmassa on helpompi hengittää kuin kesäpäivän lämmössä ja ihokin pysyy paremmassa kunnossa kostealla säällä.

Asenne ratkaisee, myös marraskuussa. Tämä onkin helpommin sanottu kuin tehty ja helposti unohdan asenteen merkityksen marraskuun pimeydessä. Tämän voi kotijoukot myös todistaa! Onkin hyvä yrittää nähdä hyvät puolet asioissa ja pyrkiä ajattelemaan positiivisesti, mutta jos se ei onnistu niin ainakin voi yrittää ottaa pimeyden neutraalisti vastaan, eikä ajatella asioita negatiivisen suhtautumisen kautta. Ennen töihin lähtöä, hymyile aamuisin peilikuvallesi, vaikka olo olisi kuinka väsynyt. Näin keho saa viestin hyvän olon tunteesta ja pian voit huomata sen olevan todellinen tunnetilasi.

Sokerina pohjalla ja runkona kaikelle, jotta edellä kuvatut asiat voivat toteutua ovat riittävä veden juonti ja hedelmät. Kotona minulla on vesilasi koko ajan käytössä ja työpöydällä pyrin pitämään vesipullon aina lähettyvillä. Työhuoneessa on myös paljon viherkasveja, jotka tuovat väriä ja piristystä päivään sekä lisäävät huomattavasti viihtyvyyttä. Tietysti täytyy saada aina päivän D-vitamiini annos, vahvana kiitos!

Miten marraskuu vaikuttaa sinun jaksamiseen töissä ja kotona? Minkälaisia keinoja sinulla on selättää mahdollinen väsymys vai oletko kenties tehopakkaus syksyisin luonnostaan?

Kommentoi kirjoitusta.

Kohtaamisia

Sunnuntai 11.10.2015 klo 8:48 - Tuukka Terho

Kohtaamisia

Nykyaikana toisen ihmisen kohtaamisesta on tullut yhä helpompaa. Sosiaalinen media on tuonut mahdollisuuksia lähestyä uusia ihmisiä. Internet on täynnä erilaisia keskustelupalstoja, joiden avulla toiseen ihmiseen voi tutustua. Verkko on täynnä ystävien kanssa otettuja valokuvia, työpaikkojen hakemuksissa painotetaan toistuvasti sosiaalisuutta. Niinpä toisen ihmisen kohtaamisesta on tullut yhä tärkeämpi elämän mittari.

Myös runoudessa on aina ollut kyse toisen ihmisen kohtaamisesta, oli sitten kyse runouden kuuntelemisessa tai lukemisessa. On osattava heittäytyä, altistuttava toisen ihmisen tai tässä tapauksessa runon asialle. Tärkeää on myös peilata omia aiempia kokemuksia, mutta myös otettava huomioon mahdolliset uudet tuoreet näkökulmat. Ennakkoluulot ja liian vangitsevat ajatukset on jätettävä romukoppaan, niillä ei tee yhtään mitään toisen ihmisen tai runon kohtaamisessa. Ne vain hidastavat kohtaamisen voimaa.

Olen järjestänyt nelisen vuotta runokollektiivi Helsinki Poetry Connectionin kanssa runoklubeja vanhuksille. Klubin idea on sama kuin kollektiivin muissakin illoissa, ensiksi lukevat kutsuvieraat ja sen jälkeen mikrofoni on avoinna kenelle tahansa innokkaalle runonharrastajalle. Neljä vuotta sitten suunnitellessani klubia yhdessä kulttuurintuottaja Harri Hertellin kanssa pohdimme mistä lähtökohdista runoutta kannattaa lähteä viemään vanhustenkeskuksiin ja palvelutaloihin. Hetken aikaa mietittyämme päädyimme, että emme lähde sievistelemään. Teemme illoista juuri sen näköisiä kuin ne ovat normaalistikin; joskus kovin railakoita, esiintyjät kun saattavat esittää kovin rankkojakin tekstejä. Suunnittelutuokion jälkeen jäin kuitenkin vielä pohtimaan omaa suhtautumistani kyseiseen klubiin, miksi olin ajatellut ennakkoluuloisesti, että vanhuksille suunnattua esitystä tulisi pyöristää tai pehmentää. Ovathan kyseisen sukupolven edustajat selviytyneet jos mistä, sodista, köyhyydestä ja sairauksista. Ja kironneet perkeleitä rakkauden suhteen jo kauan ennen kuin olen itse ollut vanhempieni ajatuksissa.

Kun sitten ensimmäinen vanhusrunoklubi-ilta starttasi Pakilakodista 2011 keväällä, sormeni syyhysivät jännityksestä ja innostuksesta. Vaikka olin jo useampaan otteeseen esiintynyt isojen ihmisjoukkojen edessä, tuntui vanhuksille esiintyminen jotenkin täysin erilaiselta. Halusin tehdä vaikutuksen, todella saada heidät liikuttumaan ja vakuuttumaan että olen hyvä kirjoittaja. Tänä vuonna 2015 kun klubi jatkoi toimintansa neljättä kautta, minulla oli aivan samanlainen tunne kuin ensimmäisten klubien aikana.

Tiedotusvälineissä ja kadunkeskusteluissa kuulee toisinaan kuinka vanhukset ja muutkin ikäluokat ovat huolissaan sukupolvien välisestä kuilusta. Siitä, että emme tiedä toistemme intohimoista, tarpeista, historiasta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Vanhusrunoklubin järjestäminen on osoittanut ainakin minulle, ja uskallan sanoa, että myös muillekin kanssaesiintyjille, että kuilua on kurottu umpeen jos sitä edes koskaan on kunnolla ollutkaan. Mieleeni tulee eräs tapaus joka sattui klubi-illassa 2013 Kampin palvelukeskuksessa. Olimme esiintyneet kukin vuorollamme ja tilaisuus oli päättynyt. Yleisö poistui paikalta hymyillen ja kiitellen mutta viimeisenä poistuva rouva oli selkeästi hieman harmistuneen näköinen. Hän pyyhälsikin rollaattorillaan luoksemme ja koputti erästä kollektiivimme jäsentä selkään ja kysyi: ”Eikö teistä kukaan räppääkään?”, ”minä niin odotin, että olisin kuullut räppiä”. Kysymys hämmensi runoilijat täysin, mutta onneksi kollektiivimme jäsen Jussi Wahlgren tajusi tilanteen ja alkoi räpätä spontaanisti rouvalle. Harmistuneen rouvan kasvoille kiiri pikkuhiljaa hymy ja kun spontaani rap oli päättynyt, halasi rouva voimakkaasti herra Wahlgrenia. ”Kiitos kauheasti rapista, ja muista esityksistä, tämä piristi päivääni” Rouva huikkasi ovensuusta ennen kuin katosi nauttimaan kahvia eteishalliin.

Neljän vuoden aikana olen järjestänyt yli 30 vanhusrunoklubia ja jokainen niistä on taatusti ollut ainutlaatuinen. Nykyrunous ja tämän päivän sanataide ei ole joka kerralla ollut kaikkien kuuntelijoiden mieleen, mutta ei se sitä ole myöskään vakituisissa klubi-illoissa. Olen kuullut kuinka 100-vuotias rouva runoilee seksistä, kuinka sokea nainen tuo pistekirjoituksen avulla esiin syvimmät tuntonsa ja kuinka 104-vuotias rouva esittää lavalla edesmenneen miehensä lempirunon. Tässä kaikessa on kyse kokemusten jakamisesta ja myös kohtaamisesta.

Runouden perusajatuksena on laittaa ihminen miettimään, pohtimaan erilaisia ratkaisuja arkipäiväisyyksille ja ongelmille. Parhaimmassa tapauksessa se asettaa tekemisemme normaalin uudelleen ja antaa perspektiiviä omille ajatuksille. Aivan samalla tavalla sukupolvien välinen kohtaaminen antaa perspektiiviä nuorelle kuin myös vanhalle. Ennakkoluulot on asetettava syrjään kuunnellessamme sitten iäkkään ihmisen ajatuksia kuin myös nuoren ihmisen ajatuksia. Temppu piilee heittäytymisessä.

Kommentoi kirjoitusta.

Iloa arkeen - Vapaaehtoistoiminta POLLI ry:ssä

Torstai 3.9.2015 klo 18:26 - Laura Liikanen

Pääkaupunkiseudun omaishoitajat ja läheiset ry:n (POLLI) vapaaehtoistoiminta kuuluu Iloa arkeen-hankkeen toimintaan. POLLI:n vapaaehtoiset toimivat omaishoitajien arjentukemiseksi ja ilostuttamiseksi. Hyviä esimerkkejä POLLI:n vapaaehtoistoiminnasta ovatkeittotoiminta, myyjäiset, laki-iltojen tarjoilut, Ystävänpäiväjuhla, Puhelinlangat laulaasoittotoiminta sekä muutamilla omaishoitoperheillämme toimivat ystävävapaaehtoiset perheiden kotona.

Vapaaehtoiset koulutetaan ja perehdytetään tehtävään. Koulutukseen voi osallistua vaikka eiolisi varma haluaako lähteä POLLI:n toimintaan mukaan. Vapaaehtoinen päättää aina itse,kuinka paljon aikaa hänellä on käytettävissä toimintaan, joten toimintaan voi osallistua vain vähän, tai halutessasi useampaan juttuun.

POLLI:ssa syksystä 2014 alkaen toiminnassa ollut Puhelinlangat laulaa soittotoiminta onotettu hyvin vastaan. Toiminnan alussa on koottu puhelinrinki niin omaishoitajista kuinvapaaehtoisista. Ajatuksena on, että vapaaehtoiset soittavat tiettyyn aikaan kuukaudessapuhelinringissä mukana olevalle omaishoitajalle. Tarkoituksena on tarjota kuuntelevat korvat omaishoitajalle, hänen päiväänsä piristämään. Puhelinlangat laulaa antaa iloa arkeen niin vapaaehtoisille kuin omaishoitajille. Tämä näkyy loistavasti seuraavista vapaaehtoisten antamista kommenteista.

”Kokemukset soittamisesta ovat olleet pelkästään myönteisiä minun näkökulmasta. On juteltumonenlaisista asioista, ei pelkästään omaishoidosta. Olen yrittänytkin hieman kysellä mitkä asiat kulloinkin tuovat hyvää mieltä ja lisäävät voimavaroja. On puhuttu mm. kirjoista, politiikasta, uskosta, tv-ohjelmista, lemmikkieläimistä, perhesuhteista. Omaishoitajat ovat olleet itse aktiivisia keskustelijoita, ei ole tarvinnut väkisin keksiä jutun juurta.”

”Yllätyin miten kiitollisia omaishoitajat ovat pienestäkin ”omasta ajasta'” POLLI:n soittajan seurassa. Upeita ihmisiä, jaksavat pitää yllä myönteistä virettä ja huumorintajukin sieltä pilkistää, vaikka omatkin sairaudet uuvuttavat. Jos jotain niin soittorinkityö pudottaa maan pinnalle, vahvistaa omaishoitajien hyvää tilannetajua, kuinka myönteisillä näkökohdilla jaksetaan päivä kerrallaan.”

”Soittoringistä on tullut hyvä mieli, kun saa olla mukana tällaisessa vapaaehtoistoiminnassa.Alussa tietenkin jännitti, miten itse pärjää, mutta puhelut ovat omankin omaishoitajakokemuksen kautta menneet hienosti, juttu on löytynyt heti ja välillä ei ole aikakaan meinannut riittää. ”

Myös omaishoitajat ovat pitäneet toiminnasta.

”Kun minulle aloitettiin soittamaan, sisälläni oli möykky..nyt jo 18 vuotta omaishoitouraa takana, ja olen 24/7 kotona..uskomatonko mutta totta, soittojen ansiosta, möykky on alkanut hävitä. Lisäksi mielialani on virkistynyt ja arjessa jaksaminen helpottunut. Kiitos. Suosittelen.”

”Vaikuttavaa, että minun kuulumiseni kiinnostavat. Juttelen mielelläni. Soittajat ovat aina niin mukavia ja ymmärtäväisiä.”

”Aivan loistava juttu. Kiitos. Päiväni piristys.”

Tiedätkö ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita lähtemään vapaaehtoistoimintaan mukaan?Tunnetko omaishoitajia, jotka voisivat olla kiinnostuneita esimerkiksi Puhelinlangat laulaasoittotoiminnasta? Oletko itse kiinnostunut tekemään vapaaehtoistyötä? Jos vastasit kylläjohonkin kysymyksen, voit ottaa yhteyttä POLLI:n vapaaehtoistoiminnan koordinaattoriinLaura Liikaseen ja kysyä toiminnasta lisää. Lauran tavoittaa sähköpostilla osoitteestalaura.liikanen@polli.fi tai puhelinnumerosta 040 526 1772.

POLLI:n uusiin nettisivuihin voi käydä tutustumassa osoitteessa www.polli.fi.

Kommentoi kirjoitusta.

Ensimmäinen harjoittelu takana, kesä edessä - Tulevan geronomin pohdintoja

Lauantai 4.7.2015 klo 11:03 - Geronomi-opiskelija

Työntäyteinen kevät on vihdoin takana ja sen myötä ensimmäinen lukuvuoteni geronomin opintoja. Kevään aikana perehdyimme erityisesti ikäihmisen voimavarojen tukemiseen, vanhuspalvelujärjestelmään ja sitä säätelevien lakien koukeroihin, sekä työskentelimme useammassa eri hankkeessa. Erityisesti kolme asiaa jäi päällimmäiseksi mieleen: kummivanhustoimintaan osallistuminen, ryhmätyöskentely projekteissa ja tietenkin ensimmäinen harjoittelujakso.

Syyslukukauden loppupuolella alkaneen kummivanhustoiminnan tavoitteena oli, että jokainen opiskelija etsii oppilaitoksen avustuksella tai itsenäisesti vanhuksen, jota tapaa säännöllisesti muutaman kuukauden ajan. Kummivanhuksen elämässä mukana oleminen opettaa ymmärtämään niitä iloja, toiveita ja haasteita joita ikäihmiset jokapäiväisessä elämässään kohtaavat. Päämääränä oli siis oppia oman ammatillisen kasvun kannalta arvokkaita asioita kuuntelemalla, seurustelemalla tai vain olemalla läsnä ikäihmisen arjessa. Näillä tavoitteilla suuntasin itsekin kummivanhuksen etsintään. Voi sitä jännityksen määrää, kun ensimmäisen kerran olin matkalla tapaamaan rouvaa, joka oli ilmoittanut halukkuutensa ryhtyä minun kummivanhuksekseni!

Toimintaan osallistuminen oli parhaimmillaan erittäin antoisaa sekä opiskelijalle että vanhukselle. Usein ikäihmiset kokivat opiskelijoiden vierailut tärkeiksi ja olivat innolla mukana, mikä oli kuultavissa opiskelijatovereideni kertomuksista. Mutta toisenlaisiakin kokemuksia oli, sillä aina eivät vanhusten voimavarat lopulta riittäneetkään osallistumiseen, tai tuli muita vastoinkäymisiä, ja näissä tilanteissa opettajan ja opiskelijatovereiden tuki oli tärkeää. Kummivanhustyöskentely osoittautui hyvin intensiiviseksi ja lähelle vanhuksen henkilökohtaiseen elämään meneväksi
kokemukseksi. Kiinnyin omaan kummivanhukseeni aika tavalla, eikä hyvästien
sanominen tapaamisten päättyessä ollut ihan helppoa. Onneksi kummivanhustoimintaa
on mahdollista jatkaa myös koko opintojen ajan vapaasti valittavana oppiaineena.

Kurssien suhteen kevät meni pääasiassa ryhmätöitä tehden. Jos parityöskentelyssä on omat haasteensa, voi ryhmissä toimiminen joskus olla sitä astetta, paria haastavampaa. Ryhmätyöskentelyn hyödyistä ja ongelmista käytiin kevään aikana keskustelua. Ammattikorkeakouluissa ryhmätyöskentelyä käytetään paljon, mutta vaikka parhaimmillaan ryhmäläisten erilaiset vahvuudet täydentävät toisiaan ja ryhmän muilta jäseniltä on myös mahdollista oppia, saattavat erilaisten työskentelytapojen kohtaamiset myös aiheuttaa ylimääräisiä kitkoja. Ja mitä pidemmällä opinnot ovat, sitä tärkeämpää olisi saada tehdä työtä ryhmissä, joissa ihmiset ovat valmiita työskentelemään samanlaisilla tavoitteilla.

Loppukeväästä oli aika ensimmäisen varsinaisen työharjoittelun, joka tapahtui ikäihmisten päivätoiminnan parissa. Viiden viikon ajan jokainen meistä pääsi tutustumaan, osallistumaan ja ohjaamaan päivätoimintaa. Omassa harjoittelupaikassani ehdin tutustua muutaman viikon aikana kymmeniin uusiin ikäihmisiin omine elämäntarinoineen ja -tilanteineen. Harjoittelu antoi tärkeää kokemusta ja osaamista kohdata ikäihmiset yksilöinä, heidän ainutlaatuisuutensa huomioon ottaen. Oli rohkaisevaa huomata, kuinka luonnollista ikäihmisten kohtaaminen lopulta olikaan, ja sen myötä oma itsevarmuuteni karttui roimasti!

Harjoittelu toi myös esille sen, miten paljon harjoittelumenestys riippuu opiskelijan omista asenteista ja valmiuksista. Avoin mieli, rohkeus heittäytyä tilanteisiin ja etenkin joustavuus ovat ominaisuuksia, joista päivätoiminnan saralla on erityisen paljon hyötyä. Harjoittelu auttoi myös avaamaan silmiä sille todellisuudelle, jossa osa vanhuksista arkeaan elää. Moni asiakas kertoi päivätoimintaan osallistumisen olevan viikon kohokohta, ja useille se oli lähes ainoa sosiaalinen kontakti kotihoidon lisäksi. Opin, että päivätoiminnalla on usein iso merkitys kotona asuvien ja syrjäytymisvaarassa olevien ikäihmisten arjessa, ja näin miten sen parissa voidaan tehdä tärkeää ja samalla palkitsevaa työtä vanhusten hyväksi.

Onnistuneen harjoittelukokemuksen jälkeen tunnen itseni valmiiksi seuraaviin haasteisiin, ja esimerkiksi kummivanhusprojektiin osallistuminen tuntuisi nyt omien taitojen kartuttua huomattavasti helpommalta, kuin vielä puoli vuotta sitten. Harjoittelun aikana heräsi ajatus siitä, että esimerkiksi päivätoiminnan parista olisi löytynyt monen monta hyvää ehdokasta kummivanhustyöskentelyn kaltaiseen projektiin, sillä yksinäisyys on iso ongelma ikäihmisten keskuudessa. Päivätoiminnan asiakkaista moni olisi kaivannut elämäänsä enemmän sosiaalisia suhteita ja toimintaa, jota reipas geronomiopiskelija olisi voinut tarjota.

Kokonaisuudessaan viime vuosi on sisältänyt paljon mielenkiintoisia asioita ja kokemuksia. Matkan varrella olen oppinut paljon siitä, mitä kaikkea meiltä tulevilta vanhustyön ammattilaisilta vaaditaan, ja miten pystyn omia taitojani opiskeluni aikana parhaalla tavalla kehittämään ja kartuttamaan. Työntäyteisen lukuvuoden jälkeen onkin hyvä päästä pitämään taukoa opinnoista, nauttimaan kesästä ja lataamaan akkuja ensi syksyä varten!

Kommentoi kirjoitusta.

Ikääntyvän Suomen monet kasvot

Perjantai 5.6.2015 klo 9:50 - Heidi Oilimo

Ikääntyvän Suomen monet kasvot

Monikulttuurinen kotimaamme

Sanavarastossani globalisoitumiselle on käymässä samoin kuin fuusiolle. Kumpikin on sanana loppuun kulunut, mutta ilmiönä edelleen minulle läheinen ja rakas. Nautin erilaisuudesta ja näen sen rikkautena, mutta on myös ihanaa huomata, kuinka paljon samanlaisuutta erilaisuuteemme mahtuu. Kun tarkemmin katsotaan, kaikkien ihmisten perustarpeet ja toiveet ovat suhteellisen samanlaisia. Itse yritän kahden kulttuurin kansalaisena poimia kummastakin kulttuuristani ne hyvät puolet. Huonojen puolien yhdistämisestä saadaan aikaiseksi nimittäin ihan liian räjähdysaltis keitos.

Nykypäivän yhteiskunnat ovat yhä monikulttuurisempia. Rajat katoavat ja muuttuvat häilyviksi, etäisyydet pienenevät ja ihmiset liikkuvat. Maailma globalisoituu väistämättömästi, Suomikin siinä sivussa, pidimme siitä sitten tai emme. Erilaisuus usein pelottaa. Samaa vauhtia globalisoitumisen kanssa tuntuukin ikävä kyllä lisääntyvän myös maahanmuuttajakielteisyys. Paradoksaalista sinänsä, sillä monikulttuurisuus ei ole mikään uusi ilmiö. Liebkind (2000) toteaa, että monikulttuurinen yhteiskunta on itse asiassa pikemminkin sääntö kuin poikkeus: maailmassa on noin 200 valtiota, mutta kulttuureja on noin 10 000. Monissa maissa asustaa jo perinteisesti useita etnisiä ryhmiä ja kulttuureita.

Globalisaatio näkyy myös ikääntymisessä. Yhä useammat ihmiset ikääntyvät toisella paikkakunnalla tai ihan kokonaan toisessa maassa, kuin missä he ovat syntyneet ja kasvaneet. Ikääntyneen väestön määrän kasvaessa, kasvavat myös kaikki kielelliset, kulttuuriset ja etniset ikääntyneiden alaryhmät. Vanhenemiseen kielellisessä ja kulttuurisessa vähemmistössä liittyy sekä positiivisia että negatiivisia kokemuksia. Monikulttuurisuus asettaa tulevaisuuden vanhustenhuollolle uusia haasteita, mutta tuo mukanaan myös ratkaisumahdollisuuksia. Ei pidä unohtaa, että kolikolla on aina kaksi puolta.

Tilastokeskuksen (2012) mukaan Suomessa asui vakituisesti vuoden 2011 lopussa 257 248 ulkomaista syntyperää olevaa henkilöä. Heistä yli 65-vuotiaita on noin 8000. Ikääntyneiden maahanmuuttajien joukko on hyvin heterogeeninen, osa on tullut Suomeen pakolaisina, osa siirtolaisina ja paluumuuttajina, jotkut työn tai perheen perässä. Suomessa on maahanmuuttajien lisäksi muitakin, pysyvään väestöön kuuluvia kielellisiä ja kulttuurisia vähemmistöjä. Näitä ovat esim. suomenruotsalaiset, saamelaiset, viittomakieliset, romanit, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt sekä uskonnolliset vähemmistöt.

Etnisten vähemmistöjen vanhukset kuuluvat syrjäytymisen ja haavoittuvuuden riskiryhmään. Jos satut kuulumaan kahteen tai jopa useampaan vähemmistöön yhtä aikaa, haavoittumiskerroin tuplaantuu välittömästi. Suomessa asuvan kielitaidottoman iäkkään somalinaisen tai helluntaiseurakuntaan kuuluvan romanin ja homoseksuaalin miehen omannäköisen ja arvokkaan ikääntymisen takaaminen asettaa meille vanhustyötä tekeville melkoisia haasteita.

Kaiken pohjalla kulttuuri

Kulttuurilähtöisen hoitotyön kehittäjän Madeleine Leiningerin mukaan kulttuurin pohjalta pystytään kaikkein laajimmin ja kokonaisvaltaisimmin muodostamaan käsitteitä, ymmärtämään ihmisiä ja toimimaan tehokkaasti heidän parissaan. Käsitykset terveydestä, sairaudesta ja myös ikääntymisestä vaihtelevat suuresti sen mukaan mikä on ihmisen kulttuurinen, sosiaalinen ja henkinen tausta. Se, mitä pidetään hyvänä vanhenemisena, pohjautuu kunkin kulttuurin arvoihin.

Saman kulttuurin edustajissakin on luonnollisesti yksilöllisiä eroja eikä sitä tarvitse geronomille kertoa. Kulttuurin mukaisen asiakastyön lähtökohta onkin se, että ymmärrämme olevamme samanlaisia kulttuuriolentoja kuin asiakaskin. Asiakkaan kulttuuritaustan tunnistamisen lisäksi on tärkeää huomioida omien uskomusten ja asenteiden vaikutus suhteessa ja suhtautumisessa muihin ihmisiin. Kulttuuritietoisuus on erilaisuuden ymmärtämistä, sietämistä ja hyväksymistä. Geronomi ymmärtää yksilön ainutkertaisuuden ja osaa arvostaa erilaisuutta. Geronomille ominainen yksilöllinen ja asiakaslähtöinen työote on hyvä lähtökohta myös monikulttuuriseen asiakastyöhön.

Kulttuurierot

Erilaisten kulttuurien kohdatessa ihmiset joutuvat sopeutumaan moniin muutoksiin. Sopeutuminen uuteen kulttuuriin vie aina aikaa ja merkitsee uuden identiteetin rakentamista. On olemassa useita kulttuureihin liittyviä ja niitä erottelevia ominaisuuksia, mm. yksilöllisyys vs. yhteisöllisyys, sukupuoliroolit, kieli, kommunikointi ja viestintätyylit, aikakäsitys, uskonto ja suhde siihen sekä biokulttuuriset vaihtelut. Kaikki nämä vaikuttavat myös uuteen kulttuuriin sopeutumisen tai sopeutumisvaikeuksien takana. Parhaimmillaan maahan muuttanut on sinut menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa ja näkemys niin omasta kuin uudesta kulttuuristakin on realistinen.

Monien maahanmuuttajien kulttuuritausta on voimakkaasti yhteisöllinen, kun taas Pohjoismaissa valtakulttuurit korostavat yksilöllisyyttä. Terveysarvon ylikorostuminen yhdessä yksilöllisyyden ihannoinnin kanssa nostaa ihmisen oman vastuun terveydestään ja sairastumisestaan suureksi. Suomessa oletamme, että ihminen tekee ja haluaa tehdä päätökset itse. Perheen merkitys on kuitenkin useissa kulttuureissa paljon laajempi ja suurempi kuin meillä ja ihmisen identiteetti on vahvasti sidoksissa perheyhteisöön. Yhteisöllisemmästä näkökulmasta katsoen yksilöllisyyden korostaminen ja ihmisen oman parhaan ajattelu ei välttämättä olekaan hyvän elämänlaadun mitta. 

Useimmille maahanmuuttajille on käsittämätöntä erottaa vanhus muusta perheestä vain siksi, että tämä on tullut vanhaksi. Maahanmuuttajavanhukselle perhe voi puolestaan merkitä samaa turvaa, jota meille suomalaisille tarjoavat kunnalliset ja yksityiset palvelumuodot. Monissa perhe- ja lähiyhteisöä tärkeinä pitävissä kulttuureissa on myös yleistä, että esim. sairaalaan joutuneesta lähimmäisestä huolehtivat omaiset koko sairaalajakson ajan. Omaiset huolehtivat potilaan perustarpeista ja ovat läsnä päivin ja öin potilashuoneessa esimerkiksi toisessa kotimaassani Espanjassa. Romaaniyhteisössä puolestaan sairaan tai kuolevan luona vierailemista pidetään kunnian osoituksena ja yhteisöllisenä velvollisuutena. Tietoa yhteisöllisyydestä kannattaakin hyödyntää voimavarana.

Suurin osa skandinaaveista kuuluu monokroniseen aikatyyppiin, aikakäsityksemme on lineaarinen ja yksiaikainen, ihmiset tehtäväkeskeisiä ja kirjaimellisia. Täällä asiat hoidetaan asioina, ei turhia lirkutella eikä ”tuhlata” aikaa kanssaihmisten kanssa höpöttelyyn. Espanjassa juuri sillä höpöttelyllä luodaan suhteita, jotka takaavat asioiden toimivuuden. Etelä-Euroopan ja Lähi-idän kulttuureissa eletäänkin polykronista aikaa; aikaa pidetäänkin rajattomana, samanaikaisena ja moniaikaisena,  ja ihmiset ovat tottuneet hoitamaan luontevasti monia asioita ja henkilöitä yhtäaikaisesti. Tehtävät keskeytetään, jos ihmissuhteen ylläpito sitä vaatii. Yhteisöllisyys yhdistettynä polykroniseen aikakäsitykseen saattaa kuitenkin aiheuttaa ongelmia maahamme muuttaneen ikäihmisen arkisissa toiminnoissa; lääkärin vastaanotolle ei saavuta, koska kylään tulleen sukulaisen ongelmat menevät aikataulujen edelle. Sopeutumiseen tarvitaan paitsi sitä aikaa myös kulttuurisensitiivistä ymmärrystä kummaltakin osapuolelta.

Kieli on paljon enemmän kuin vain viestinnän väline, kieli kantaa kulttuurin erityispiirteitä ja tulkitsee niitä. Kielen avulla asetumme paikkaamme maailmassa ja käyttämällä kieltä annamme merkityksiä ympäröivälle maailmalle omista kulttuurisista lähtökohdistamme. Äidinkieli on tunnekieli, jolla omat ajatukset ja tunteet ilmaistaan paremmin kuin myöhemmin opituilla kielillä. Äidinkielessä kasvaa suhde omiin juuriin. Oma kieli on merkittävä osa ihmisen kulttuuri-identiteettiä ja myös sen säilyttämisen ehto. Vierasta kieltä käytettäessä on usein turvauduttava luovuuteen ja joskus puhuttu kieli saattaa kuulostaa tökeröltä tai epäkohteliaaltakin. Asiakastyössä tai ulkomaalaistaustaisen työtoverin kanssa väärinkäsityksiä voidaan välttää tiedostamalla kielessä ja kielen käytössä piileviä kulttuurieroja.

Ihminen on vanhana ja sairaana hauraimmillaan. Ilman kielitaitoa ja vieraassa maassa hän on sitä vielä enemmän olit sitten suomalaiseläkeläinen Espanjassa tai  kurdipakolainen Suomessa. Kielitaidon puute voi eristää maahanmuuttajavanhukset muusta yhteiskunnasta ja syrjäyttää heidät valtaväestöstä.  Suurimmassa syrjäytymisvaarassa ovat ne iäkkäät maahanmuuttajat, joilla ei ole uudessa kotimaassaan perhettä. Uuden kotimaan kielen oppiminen on yksi tärkeimpiä kotoutumisen edellytyksiä. Geronomi voisi työssään ottaa ikääntyvien maahanmuuttajien kotoutumisen edistämisen erityiseksi kehittämiskohteeksi, sillä nyt kotouttamistoimenpiteet keskittyvät lähinnä työikäisiin maahanmuuttajiin.

Vähemmistöstressi ja keinoja sen vähentämiseksi

Yksinäisyys on yksi vanhusten suurimmaksi koettuja ongelmia ja se vaarantaa ikäihmisten terveyttä monella tavoin. Vähemmistöt, olivatpa he sitten maahanmuuttajia tai vaikka seksuaalivähemmistöön kuuluvia vanhuksia, ovat erityisessä vaarassa jäädä yksin. On löydetty vahva tilastollinen yhteys yksinäisyyden kokemusten ja niin sanotun vähemmistöstressin (minority stress) välillä (Kuyper - Fokkema 2009). Kuten suomalaiset, myös eri kulttuureista tulevat vanhukset kaipaavat samanhenkistä ja ikäistään seuraa sekä perheen ulkopuolisia kontakteja. Vertaistuki on heille hyvinvoinnin kannalta merkityksellistä. Taistelussa yksinäisyyttä vastaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohdalla on olennaista moninaisten läheis- ja perhepiirien tunnistaminen ja tunnustaminen.

Eurooppalainen rasisminvastainen verkosto on listannut keinoja iäkkäiden maahanmuuttajien huomioimiseksi paikallistasoilla. Näistä keskeisimpiä on tiiviimpien suhteiden luominen etnisten yhteisöjen ja niitä edustavien järjestöjen kanssa. On tärkeää järjestää ja ylläpitää ikääntyneille maahanmuuttajille suunnattuja erityistoimenpiteitä. Tapaamispaikkoja, kielikursseja, kerhoja ja seurakuntatyötä sosiaalisen vuorovaikutuksen turvaajana ja yksinäisyyden ehkäisijänä tarvitaan. Yhtä tärkeää on julkisten, monikulttuuristen tilojen luominen. Ikääntyneitä maahanmuuttajia ei tulisi eriyttää etnisin perustein esimerkiksi harrastepaikoissa tai palvelutaloissa. Tietyn ihmisryhmän keskittymisestä yhteen paikkaan, eräänlaisesta ghettoontumisesta, on harvemmin pitkässä juoksussa hyötyä kenellekään. Tarvitaan siis myös lisää tulkkeja sekä monikulttuurista työvoimaa.

Monikulttuuriset työtoverimme

Yhtä kaikki, monikulttuurisuus on tullut jäädäkseen myös vanhustyöhön. Kulttuureihin liittyvää tietoa tarvitaan vanhustyön kentällä ja asenteissa on vielä paljon parantamisen varaa. Mitä enemmän meillä on tietoa, sitä helpompi meidän on toimia hyvinkin erilaisissa ja vaihtelevissa tilanteissa. Kulttuurihistoriallisen ja elämänkertatiedon arvo onnistuneen asiakastyön kannalta on merkittävä.

Tarvitsemme monikulttuurista osaamista paitsi vastataksemme eri kulttuuritaustaisten vanhusten hoidontarpeisiin myös kohdataksemme maahanmuuttajataustaisia työtovereitamme. Maahanmuuttajat nähdään vanhustyössä niin haasteena kuin mahdollisuutenakin. Suurimmaksi haasteeksi maahanmuuttajien kohdalla nousee kielitaidon puute (Oilimo & Pulliainen 2014). Asiakastyössä kommunikaatio ja tiedon saanti voivat vaikeutua kielikynnyksen ja erilaisen viestintätyylin takia. Toisaalta esim. aiemmin mainittua maahanmuuttajien yhteisöllistä kulttuuritaustaa ja arvostusta ikäihmisiä kohtaan pitäisi voida hyödyntää vanhustyössä. Nämä ominaisuudet saattavat tehdä ulkomaalaistaustaisesta hoitajasta suomalaista kollegaansa paremman vanhustyöntekijän, kunhan asiakkaan ja hoitajan välille löytyy se yhteinen kieli.

Työ- ja elinkeinoministeriön (2012) mukaan yhteiskuntamme ei tule selviytymään hoitotyöntekijöiden vajeesta ilman maahanmuuttajien panosta. On oltava valmiita hyväksymään heidät osaksi työyhteisöjämme ja työskentelemään monikulttuuristen työyhteisöjen puolesta. Tämä vaatii monikulttuurisuusosaamisen kehittämistä ja koulutusta, sekä asenteisiin vaikuttamista paitsi työyhteisöjen, niin myös johtamisen alueella. Kulttuurista osaamista tarvitaan kummassakin suunnassa, niin kantaväestön kuin maahan muuttaneidenkin joukossa.

Lopuksi

Itse olen kasvanut sateenkaariperheessä 60-luvulla ja perheessäni puhutaan kahta kieltä. Minulla on toinen jalka tukevasti Iberian niemimaalla espanjalaisessa kulttuurissa ja toinen vähintään yhtä syvällä Suomen maaperässä ja kulttuurimaisemassa. Olen ollut niin maahan- kuin paluumuuttajakin, asunut kahdessa maassa, neljässä kaupungissa ja muuttanut yli 30 kertaa. Olen yhden maahanmuuttajan vaimo ja toisen äiti, ja minulla on ystäviä, naapureita, työtovereita ja asiakkaita jokaisesta maanosasta. Lähtökohtani ovat siis reilusti monikulttuurisemmat kuin monen muun suomalaisen ja olenkin tottunut tekemään työtä ja tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa ikään, kansalaisuuteen, alkuperään, väriin, aatteeseen tai vaatteeseen katsomatta.

Jo 10-vuotiaan kuopukseni sisäinen oikeudentaju sanoo, että arvostus on ansaittava eikä lankea automaattisesti värin, iän tai aseman perusteella ja pojan mielestä kaikki ihmiset ovat ”toffeenvärisiä” ja sellaisenaan ihan yhtä hyviä. Samainen poika totesi tomerasti viisi vuotta aiemmin päiväkodissa käytyyn naimisiinmenokeskusteluun, että: ”Kyllä tytöt voi mennä tyttöjen kanssa ja pojat poikien kanssa naimisiin, jos ne tykkää toisistaan - mun mamma on sanonut.” Viimeksi tuo pikku mies hurrasi avioliittolain muutokselle, koska oli ”tosi epäreilua” ettei Maija –täti aikanaan voinut mennä elämänkumppaninsa kanssa naimisiin, mutta nyt sentään sisko voisi, jos sopivan kumppanin löytää ja naimisiin haluaa. Herääkin kysymys, miksi lapsille niin monet  itsestään selvät asiat ovat meille aikuisille usein niin vaikeita?

Kun jostain ilmiöstä alkaa tulla riittävän yleinen, on pelkkiin löyhiin argumentteihin perustuvan vastustuksen sijasta paras alkaa sopeutumaan siihen. Kun tuo ilmiö tulee meitä riittävän lähelle ja tutustumme siihen, pelko ja ennakkoluulot useimmiten haihtuvat. Mitä paremmin ymmärrämme yhteisön tai yksittäisen ihmisen taustoja ja historiaa, kulttuuria ja arvomaailmaa, sitä helpompi meidän on ymmärtää hänen käyttäytymistään. Siksi tähän loppuun lainaankin vapaasti palasen Pikku Prinssiltä:

 

”Kuka sinä olet? Kysyi Pikku Prinssi. Olet hyvin sievä!

Minä olen kettu, sanoi kettu

Tule leikkimään kanssani, Pikku Prinssi ehdotti, olen niin surullinen…

En voi leikkiä kanssasi, sillä minua ei ole kesytetty.

Ai, anteeksi, sanoi Pikku Prinssi, mutta hetken mietittyään lisäsi: Mitä tarkoittaa "kesytetty"?

Kesytetty on sama kuin "solmia siteitä", vastasi kettu.

Solmia siteitä?, kysyi Pikku Prinssi.

Aivan niin, sanoi kettu. Nyt sinä et ole minulle vielä muuta kuin aivan samanlainen pieni poika kuin satatuhatta muuta pikkupoikaa.. Enkä minä tarvitse sinua. Sen enempää kuin sinäkään tarvitset minua. Minä en ole sinulle kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme ja meistä tulee toisillemme ainutlaatuisia.”

Pikku Prinssin perinnön olen omalla kohdallani tulkinnut näin: Kohtaa jokainen tapaamasi ihminen niin kuin haluaisit itsesi kohdattavan. Ota selvää ja ole aidosti kiinnostunut. Kesytä minut, niin minä kesytän sinut. Sitten leikitään. Ja monikulttuurinen maailmamme on taas hitusen verran parempi paikka elää.

Kattavasti lisätietoa aiheesta ja blogin lähteet:

Abdelhamid, Pirkko – Juntunen, Anitta – Koskinen, Liisa 2009: Monikulttuurinen hoitotyö. Helsinki: WSOYpro.

Boström, Päivi - Oilimo, Heidi – Pulliainen, Opri – Päivärinne, Eevastiina – Strand-Ketonen, Kristina 2013: Ikääntyvän Suomen monet kasvot. Näkökulmia ikääntyvien maahanmuuttajien ja vähemmistöjen edustajien vanhenemiskokemuksiin. Kirjallinen työ. Monikulttuurisuuden oppijakso. Metropolia ammattikorkeakoulu.

Irni, Sari – Wickman, Jan 2010: Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt, vanheneminen ja palveluntarpeet. SETA-julkaisuja 20. Seksuaalinen tasavertaisuus ry.

Kuyper, Lisette – Fokkema, Tinete 2009: Loneliness Among Older Lesbian, Gay, and Bisexual Adults: The Role of Minority Stress. Archives of Sexual Behaviour 2009 Jul 23.

Nylund, Arja 2008: Monikulttuurista hyvinvointia vanhustyöhön -hanke. Monikulttuurista hyvinvointia vanhustyöhön. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 69. Verkkodokumentti.

Oilimo, Heidi – Pulliainen, Opri 2014: Henkilöstövalinnalla laatua vanhustyöhön. Palvelukseen halutaan motivoitunut moniosaaja. Geronomin opinnäytetyö. Metropolia Ammattikorkeakoulu. Verkkodokumentti.

Sarvimäki, Anneli – Rajaniemi, Jere 2001: Vanheneminen etnisissä vähemmistöryhmissä. Raportti.  Oraita 2/2001. Groddar Sprouts.

Geronomi Heidi Oilimon omaa blogia ja nettisivuja voit seurata osoitteesa: www.heidioilimo.com

Kommentoi kirjoitusta.

En ollenkaan outo, vaan herkkä

Torstai 7.5.2015 klo 19:56 - Iisa Turunen

En ollenkaan outo, vaan herkkä

Tuikitavallisena maanantai-iltana, istun haltioituneena Basam Booksin tiloissa Helsingin Hämeentiellä. Ystäväni on pyytänyt minua Viisas elämä –klubille kuuntelemaan Janna Satria. Satri kertoo tulevasta kirjastaan, joka käsittelee herkkyyttä ja kiusaamista. Illan aikana käsitellään niin koulukiusaamista kuin työpaikalla tapahtuvaa kiusaamista sekä herkkyyttä kokonaisuudessaan. Tarkemmin sanottuna erityisherkkyyttä. Paikan päällä on mahdollisuus ostaa Satrin esikoiskirja Sisäinen lepatus - Herkän ihmisen tietokirja (Basam Books 2014). Poimin kirjan käteeni ja luen takakannen. Tunnistan siitä samantien oman elämäni sekä haasteet, joiden kanssa olen kamppaillut. Sen kummempia miettimättä ostan kirjan ja kokonaan uusi maailma avautuu minulle.

Mitä herkkyys on?

Janna Satri kuvailee kirjassaan Sisäinen lepatus erityisherkyyttä osuvasti:

”Herkkyys eli sensitiivisyys on synnynnäinen psykofyysinen ominaisuus, jonka perusta on hermojärjestelmän herkässä reagoivuudessa. Herkkä, sensitiivinen ihminen on erityisen herkkä ympäristölleen ja sen ärsykkeille ja myös sisäisille vaikutteilleen. Hän tekee poikkeuksellisen hienovaraisia havaintoja ja prosessoi niitä syvällisellä tavalla, osittain tiedostamattomasti tai puolitietoisesti.” (Satri 2014.)

Henkilökohtaisesti erityisherkkyys vaikuttaa koko elämääni. Erityisherkkyys on voimakkaasti läsnä, kun tarkastelen itseäni työntekijänä. Olen aina ihmetellyt mikä minussa on vikana, kun olen muita hitaampi, tarvitsen enemmän aikaa käydä uusia asioita läpi ja kiireessä stressaannun niin, etten osaa toimia järkevästi. Olen saattanut kyetä peittämään suurimman osan edellä mainituista ja näyttää ulospäin viileältä, mutta päässäni on vallinnut totaalinen kaaos.

Minun on todella vaikea keskittyä, jos ympärillä on paljon ihmisiä ja hälinää. Tuntuu kuin kaikki aistini olisivat äärimmilleen viritetyt ja pystyn aistimaan jokaisen liikkeen, äänen, hajun ja tunnelman. Juurikin tunnelman aistiminen tuntuu kuormittavan minua eniten. Töissä omaksun helposti negatiiviset fiilikset ympäristössäni ja ne tarttuvat minuun. Hyvä puoli on, että samaa pätee positiiviseen tunnelmaan. Kuulostaako tutulta?

Uskallan väittää, että suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olen työskennellyt, on todistanut minun itkevän. Osa varmaan muutamaankin otteeseen. Myös ”itkuherkkyys” yhdistetään usein erityisherkkyyteen, koska herkkä ihminen kokee tunteet tavallista voimakkaampina. Tunteiden ja stressin purkautuminen itkun muodossa työpaikalla ei ole kovin mairittelevaa ja usein se nolottaa jälkeenpäin. Nyt kun ymmärrän, ettei minussa ole vikaa, vaan olen erityisherkkä, on asioita helpompi käsitellä ja itkua pystyy säätelemään. Sitä paitsi, mielestäni herkkienkin tunteiden näyttäminen työelämässä on sallittua, tietyt rajat muistaen. Mainittakoon tässä vaiheessa, että erityisherkkyys ei automaattisesti tarkoita pelkästään pehmeyttä ja tunteellisuutta, vaan ”herkkäkin ihminen voi olla napakka ja määrätietoinen”, kuten Satri kuvaa kirjassaan Sisäinen lepatus. Jokaisen herkän erityisherkkyys ilmenee omalla ainutlaatuisella tavallaan.

Haluan jakaa tämän hyvinkin henkilökohtaisen kokemuksen kanssanne, koska erityisherkkien piirteiden tunnistaminen, on auttanut minua ymmärtämään itseäni niin ihmisenä kuin työntekijänä. Meitä herkkiä on maailmalla paljon. Koen, että on äärettömän tärkeää lisätä tietoa erityisherkkyydestä työpaikoilla, jotta voidaan parantaa työssä jaksamista ja viihtymistä. Erityisherkkyyden tunnistaminen, sen tukeminen ja näkeminen voimavarana tuottaa takuulla tulosta työyhteisössä, puhumattakaan sen ihmiselle tuomasta henkilökohtaisesta hyvinvoinnista. Herkkyys ei ole häpeä.

Kommentoi kirjoitusta.

Geronomin työn oivalluksia

Sunnuntai 12.4.2015 - Teija Krohns

Geronomin työn oivalluksia

Eräänä maaliskuisena yönä, yövuoroputken päätteeksi, valvoskelin kotona saamatta unta. Koti oli hiljainen ja rauhallinen, vain oman läppärin valo kajasti pimeydessä. Jostakin kumman syystä eksyin ammattikorkeakoulun yhteishakusivustolle ja löysin sieltä geronomin koulutusohjelman. Olin jo pitkän aikaa miettinyt, mitä alkaisin tehdä isona. Vastaus tuli sillä silmän räpäyksellä ja unesta ei ollut tietoakaan enää sen jälkeen. Geronomin koulutusohjelma kuulosti juuri siltä, mitä halusin tehdä tulevaisuudessa. En malttanut odottaa kesään ja tuloksia, pääsisinkö sisään opiskelemaan vai en. Tästä ajanjaksosta elämässäni tuntuu olevan ikuisuus, mutta kuitenkin tuntuu kuin se olisi ollut hetki sitten.

Koko opiskelujeni ajan imin uutta tietoa innoissani jatkuvasti. Olinhan työskennellyt lähihoitajana jo vuosia, joten jotkin asiat olivat jo tuttuja, mutta aina niihin löytyi kuitenkin uusia näkökulmia ja ne olivat tervetulleita. Valmistuttuani minua potkaisi onni ja pääsin etenemään työssäni aloittaen vastuuhenkilönä ja lähiesimiehenä heti valmistumiseni jälkeen omassa tutussa työpaikassani tehostetun palveluasumisen yksikössä.

Millaisia haasteita, oivalluksia ja onnistumisiakin kenties olen kokenut nykyisessäsi työssäni? Tähän kysymykseen en olisi voinut vastat vielä 1,5 vuotta sitten aloittaessani työtäni, sillä kaikki oli niin uutta ja haastavaa. Meidän opettajamme sanoi viisaasti tässä tovi sitten, että koulutus antaa meille ajokortin, mutta se loppu meidän on opeteltava itse. Se on taivahan tosi. Valmiudet työskentelemään geronomina saadaan koulutuksen myötä, mutta kyllä se niin on, että työn oppii vain tekemällä. Tällä hetkellä työ alkaa olla jo hyvin hallussa ja pystyn jo käyttämään aikaani esimerkiksi kehittämiseen työpaikallani.

Haastavinta työssäni on ehkä se, kuinka muuttaa joitakin juurtuneita tapoja toisenlaiseksi? Edelleen on työelämässä vahvasti mukana ajattelumaailma: näin tehdään, kun on aina tehtykin. Uusien asioiden jalkauttaminen vaatii selkeästi aikaa ja pitkäjänteisyyttä. Joissakin asioissa olen joutunut luovuttamaan ja odottamaan kenties parempaa aikaa, joissakin sitten olen onnistunut. On täytynyt oppia myös luovimaan ja viemään omalla esimerkillään asioita läpi. Meidät geronomit on kuitenkin opetettu tarkastelemaan vanhuutta hieman erilaisesta viitekehyksestä kuin esimerkiksi sairaanhoitajat tai hoitajat, joten se aiheuttaa välillä hyvinkin erilaisia näkökulmia, joskin moniammatillinen yhteistyöhän on toki aina hedelmällistä. Myös ihan hoitotyössä olen huomannut tilanteita, jotka asettavat minut vastuuhenkilönä valintojen eteen, joissa joudun pohtimaan eettisyyttä ja asukkaan itsemääräämisoikeutta. Uudet lait ja asetukset sekä säädökset vaativat nykypäivinä paljon kaikkea, sitä en kiellä etteivätkö ne olisi juurikin iäkkään turvaksi ajateltu, mutta tietyissä asioissa ne mielestäni sotivat pahasti asukkaan itsemääräämisoikeutta vastaan ja näissä tilanteissa koen aina olevani sellaisten kysymysten äärellä, joihin on vaikea löytää vastausta, etenkin silloin kun kyseessä on pitkälle edennyttä muistisairautta sairastava asukas.

Oivalluksia työssäni tulee päivittäin eteen. Eniten olen kuitenkin oivaltanut itsessäni asioita, jotka ovat muuttuneet. Oma ajatusmaailmani on muuttunut, oma työminäni on muuttunut. Kaikki tämä on muuttanut minua itseäni olemaan enemmän armollinen kaikkea kohtaan. En vaadi itseltäni enää täydellisyyttä vaan hyväksyn epätäydellisyyteni ja sen, etten voi kaikkeen antaa vastausta, mutta voin yrittää etsiä vastauksia. Ja kun löydän vastauksen johonkin, se tuo onnistumisen kokemuksia. Iloa ja onnistumisen kokemuksia tulee myös aivan arkisista asioista, kuten onnistuneesta työntekijävalinnasta tai hedelmällisestä palaverista. Kaikkein suurimmat ilon aiheet tulevat kuitenkin siitä, että olemme saaneet luotua asukkaillemme parhaat mahdolliset puitteet elää eläämäänsä niin kuin haluavat, vaikkakin asumispalveluyksikössä asuvatkin. Olemme koettaneet pitää yksikkömme niin kodinomaisena kuin vain voimme. Kun muistisairas iäkäs tunnistaa minut pitkien vapaiden jälkeen ja ilahtuu näkemisestämme,tai kun levoton muistisairas rauhoittuu minun rauhoittavalla läsnäolollani, ne ovat niitä työn tähtihetkiä, joista saa parhaimmat onnistumisen kokemukset.

Geronomiksi kasvu ei tapahdu hetkessä, mutta paras tunne on, kun jossain vaiheessa huomaa, että olen vahva ja osaan työni. Olen onnistunut kasvattamaan itseluottamusta ja kykenen seisomaan kaiken tekemäni takana. Silloin työ on mielekästä ja siitä pystyy ammentamaan myös muille, etenkin heille, joita varten työtä me geronomit tehdään, iäkkäille.

Kommentoi kirjoitusta.

Kuulluksi tulemisen tärkeydestä

Maanantai 23.3.2015 - Iisa Turunen

Kuulluksi tulemisen tärkeydestä

Ajattelen, että yksi ihmisen perustarpeista on tulla kuulluksi ja ennen kaikkea ymmärretyksi. Kun ajatuksesi huomioidaan, tunnet olevasi tärkeä. Sinun mielipiteilläsi on merkitystä ja kunnioitat ihmistä, joka sinua kuuntelee. Tahdot tehdä samoin ja vastaavasti kuunnella, mitä toinen sinulle kertoo.

Kuulluksi tulemisen tarve ei ole iästä kiinni. Niin nuori kuin vanha ihminen haluaa, että heitä kuunnellaan ja jokaisella meistä on tarina kerrottavana. Kuulluksi, ymmärretyksi ja nähdyksi tultuamme, olemme olemassa myös muille, emme vain itsellemme. Jokaisella meistä on omat keinomme tulla kuulluksi ja se voi olla hyvinkin pieni tapa jättää jälki itsestään. Tärkeintä on, että ihminen itse kokee sen merkityksellisenä. Koen, että kuulluksi tuleminen ei tarkoita pelkästään sanoja. Se voi olla esine, ele, piirros, musiikki, katse tai kosketus. Kuulluksi tuleminen on ikään kuin merkitysten luomista eletylle elämälle ja tulevaisuuden toiveille, ihmiselle ominaisella tavalla.

Satuin keskustelemaan kuulluksi tulemisesta ja huomioon ottamisen tärkeydestä eräiden vanhojen ihmisten kanssa. He kuvasivat minulle sitä, kuinka vuosien saatossa heidän mielipiteitään kuunneltiin yhä vähemmän. Ikään kuin vanhenemisen myötä ihmisen mielipiteet olisi oikeus ohittaa. Lapset saattoivat tehdä päätöksiä vanhempiensa puolesta tai pitää heidän ajatuksiaan hassuina, vanhuuden valloittamina linnakkeina. Mielestäni juuri nuo linnakkeet ovat niitä vahvimpia, joissa kiteytyy elämän ja iän tuoma viisaus. Moni heistä uskoi, ettei heidän mielipidettään ohitettu tietoisesti, vaan nykyinen ajattelutapamme on opettanut nuorien ja työikäisten ihmisten merkitystä johtavina hahmoina yhteiskunnassamme.

En halua yleistää esimerkilläni, mutta mielestäni se kuvaa osuvasti sitä, kuinka saatamme tiedostamatta tehdä päätöksiä toisen puolesta, perustaen päätökset oletuksiin. Olettamisen sijaan voimme  kysyä ja keskustella, kuunnella enemmän toinen toisiamme ja antaa toiselle ihmiselle mahdollisuuden tulla kuulluksi.

Millä tavalla sinä haluat tulla kuulluksi? Minkälainen on sinun tarinasi? Kuullaanko sinun mielestäsi vanha ihmisen ääni tarpeeksi hyvin?

Kommentoi kirjoitusta.

Osaajia tarjolla kotihoitoon

Sunnuntai 8.3.2015 - Anna Puustelli-Pitkänen, Miia Pulkkinen, Iisa Turunen

Osaajia tarjolla kotihoitoon

Vanhusten kotihoidosta käydään vilkasta keskustelua mediassa. Keskustelussa on tärkeää nostaa esille ammattilaisten rooli ja ammattitaidon hyödyntäminen.  Kotihoidon kehittämisen ydinasioita ovat yhteistyö ja aito kumppanuus. Kotihoidossa tarvitaan uudenlaista toimintatapaa ja erilaisia toimijoita; julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin yhteistä panosta, unohtamatta ikäihmisen osallistumisen merkitystä. Asiakkaita kuullaan, mutta entä aktiivinen osallistuminen hoidon suunnitteluun? Tärkeää on löytää uudenlaiset toimintatavat kotihoidon sisältä, koska ulkoapäin tulevat kehittämisprojektit ja asiantuntijoiden ohjeet eivät välttämättä juurru osaksi pysyvää toimintaa. Myös vapaaehtoiset ovat tärkeä toimijaryhmä.  He voivat mahdollistaa osallisuutta, jota ammattilaiset ja läheisverkko eivät välttämättä kykene luomaan.

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 15.2. artikkelin ”Mitä vanhusten kotihoidossa oikeasti tapahtuu?” koskien kotihoidon kohtaamia käytännön haasteita. Artikkelissa mainitaan geriatrinen sosiaalityö yhtenä vastauksena vanhustyön kehittämiseen. Ymmärrämme geriatrisen kuntoutuksen merkityksen osana vanhuksen toimijuuden kokonaisvaltaista tukemista. Artikkelissa mainitut sosiaaliset ongelmat, kuten vanhusten kaltoinkohtelu ja hyväksikäyttö, alkoholismi, yksinäisyys ja mielenterveysongelmat, kuuluvat kuitenkin gerontologisen sosiaalityön piiriin. Nyt on korkea aika korostaa gerontologisen sosiaalityön merkitystä vanhustyön kentällä.

Geronomit (AMK) ovat hyvä esimerkki vanhustyön asiantuntijaryhmästä, jota hyödynnetään kunnissa toistaiseksi liian vähän esimerkiksi kotona asumisen palvelujen ja toimintojen kehittämisessä ja järjestämisessä. Geronomien (AMK) osaaminen pohjautuu monialaiseen tietoon sosiaali- hoito- ja kuntoutusalalta. Geronomien koulutuksessa korostetaan voimavaralähtöisyyttä, jonka kokonaisvaltainen tukeminen on ikääntyvän väestön hyvinvoinnin edistämisen ja kotona selviytymisen lähtökohta. Geronomit ovat mukana hallituksen esityksessä laiksi sosiaalihuollon ammattihenkilöistä (15.1.2015) ja ammatin tunnettavuuden lisääntyessä geronomien työllistyminen on parantunut tasaisesti. Tällä hetkellä geronomeja koulutetaan viidessä ammattikorkeakoulussa ja he työskentelevät muun muassa palveluohjaajina, kotihoidon ohjaajina, projektityöntekijöinä, koordinaattoreina vanhustyön kentällä ja vanhusten hoivayksiköissä.

Kotihoidossa geronomien osaaminen näkyisi esimerkiksi moniammatillisessa tiimityössä, laaja-alaisessa palvelutarpeen arvioinnissa, laadunvalvonnassa sekä verkosto-osaajana erilaisten palvelujen, ei pelkästään sosiaali- ja terveysalan, kokoajana yhdessä ikäihmisen kanssa hänen toiveittensa mukaisesti. Yksilöllisen ja ikäihmisen eri elämänalueiden kattavan palvelutarpeen arvioinnin merkityksen pitäisi olla kaiken toiminnan lähtökohtana. Räätälöidyt palvelut mahdollistavat oikea-aikaiset palvelut, mikä on myös kustannustehokasta. Geronomi voi työskennellä vapaaehtoisten ja henkilöstön kouluttajana, tiiminvetäjänä tai lain ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista edellyttämänä asiakkaan vastuutyöntekijänä.  Osaamista vanhustyöhön on tarjolla, olisiko aika tarttua siihen.

Anna Puustelli-Pitkänen YTM, geronomi (AMK), vanhustyön lehtori, Metropolia

Miia Pulkkinen, geronomi (AMK), pj Suomen Geronomiliitto ry

Iisa Turunen, geronomi (AMK)

1 kommentti .

Vanhemmat kirjoitukset »